On jo ehtinyt hieman aikaa kulumaan siitä, kun Jussi Halla-aho kirjoitti täkyjä Illmanin Mikalle. Rajanveto yleistämisen, herjauksen, rasismin ja tilastojen välillä on kuitenkin yhä häilyvämpi. Milloin asiat ovat perusteltuja johtopäätöksiä, milloin tuomittavia? Aiheesta saa mietittävää pitkäksi aikaa.

Virheistä oppii

Asia lähti liikkeelle Sinikka Torkkolan taannoisesta blogista, josta hän päätyi poistamaan kommentteja sekä herjaamaan niiden kirjoittajia. Älkää ymmärtäkö väärin – tarkoitukseni ei ole vihanpito häntä vastaan. Hänelle sattui vihanpuuska ja se purkautui sanoina, eikä minulla ole mitään syytä ottaa tuota muuta kuin inhimillisenä pikku mokauksena, jollainen voisi sattua minullekin. Itse asiassa nostan hattua hänelle siitä, että hän ilmaisi vihansa sanoin eikä väkivallan keinoin. Vaikka olen hänen kanssa eri mieltä, on mukava nähdä ihmisiä joiden kanssa voi olla eri mieltä ilman vastapuolen turvautumista uhkauksiin tai pahempaan. Jatkakaamme sivistynyttä erimielisyyttä vastakin ja pahoittelen että sain sinut suutuksiin.

Taustalla oleva asia on sen sijaan vielä kiintoisampi ja pakottaa pohdiskelemaan rajanvetojen paikkaa. Tällä kertaa aiheena olivat romanit, jotka sopivatkin mietiskelyn pohjaksi mainiosti. Romanien esimerkissä pelikentällä on niin maine ja perinteet, kuin myös tilastot, päivän politiikan kuumat perunat sekä luonnollisesti vaalien alla yleiset lyömäaseet. Absoluuttista, kivenkovaa faktaa on monesti käytännössä mahdotonta esittää johtopäätöksenä. Sen osoittaa jo käyttämäni metafora, sillä kiviä tupataan kyllä koviksi kutsumaan, vaikka jotkut kivet ovatkin pehmeitä.

Lähtökohtia

Katsotaan asiaa ensin romanien maineen kannalta. Kuten tiedämme, he ovat olleet maassamme satoja vuosia. Heidän huonosta maineestaan on tarinoita yhtä pitkältä ajalta. Omasta suvustani olen kuullut tarinoita parin sukupolven takaa. Romanit tällöin kiersivät maataloissa, totesivat olevansa köyhiä ja avuttomia ja pyytävänsä isännältä armollisuutta että voisivat yöpyä vaikkapa navetassa. Kun säälistä tähän myönnyttiin, he sotkivat paikat, ryöstivät kaiken mikä ei ollut kiinni naulattuna ja lähtivät sen sileän tien. Toisaalta, myös toisenlaisia tarinoita Suomen maaseudulta löytyy, joissa romanit olivat mukavia tuttavia monille. Tarinoita yhdistää tosin se lähtökohta, että työmiehiksi tai -naisiksi heistä ei kuitenkaan ollut.

Tilastollisesti romanit työllistyvät huomattavasti surkeammin kuin valtaväestö. Toisaalta, he taas esiintyvät rikostilastoissa huomattavasti valtaväestöä useammin. He saavat myös muuhun väestöön nähden parempaa sosiaaliturvaa erinäisten lisätukien sekä järjestetyn asumisen muodossa. Työnantajilta saatujen palautteiden perusteella he eivät ole halukkaita työhön, vaativat erikoisjärjestelyjä työpaikoilta ja kieltäytyvät monista työtehtävistä. Suomessa YLEn Hullu Juttu -ohjelman tekemä tutkimus osoitti myös, että heistä ei työntekijöiksi ole. Vaikka työ sinänsä sujuisi, se jää yksittäiseen kertaan. He eivät tule paikalle kun lupaavat.

Dokumentit ovat puolestaan osoittaneet esimerkiksi varkaiden olevan heidän piirissä kunnioitetuimpia kaikista. Siinä missä moni valtasuomalainen haluaisi johtajaksi tai kuuluisaksi näyttelijäksi, romaneille suurin ja kunnioitetuin asema on mestarivaras. Yhtä lailla dokumenteissa on todettu, että he eivät kärsi minkäänlaista moraalista dilemmaa varastamisesta, valehtelusta tai huijaamisesta – ainakaan kun kohteena ovat muut kuin romanit. Heidät koulutetaan siihen pienestä pitäen ja jo kymmenvuotiaat lapset ovat monesti lajissa mestareita.

Viimeinen lähtökohta on yhteydessä heidän ja meidän kulttuurimme välillä. Kuten tiedämme, lukuisissa maissa on jo pitkään tarjottu kiertäville ja kerjääville romaneille mahdollisuutta niinsanotusti irrottautua oravanpyörästä. He saisivat kodin, koulutuksen ja ruoan sekä mahdollisuuden pärjätä osana yhteiskuntaa. Vastineeksi heidän tulisi luopua lasten hyväksikäytöstä sekä varastelusta. Parhaissakin esimerkeissä tilaisuus on kiinnostanut noin prosentin luokkaa romaneista, vaikka tiedotus on ollut mittavaa. He, jotka ovat muutoksen läpikäyneet, ovat kuitenkin osoittaneet tyytyväisyyttä lopputulokseen.

Johtopäätöksiä

Aloitetaan johtopäätökset yksinkertaisesta päästä, varastamisesta. Sen tiedämme, että varastaminen ja muu epärehellisyys on heille hyväksytty elämäntapa. Se ei tarkoita, että kaikki romanit sitä harjoittaisivat, mutta määrä on suuri. On kenties väärin puhua heistä täysin yleisesti varkaina. Kenties turvallisempi versio olisi todeta, että romanit ovat äärimmäisen taipuvaisia varasteluun sekä epärehellisyyteen yleisesti. Silloin pysytään tilastollisesti soveliaan ilmaisun piirissä.

Toinen selkeä johtopäätös on nähdäkseni kulttuurieroissa. Romaneilla on oma kulttuuri ja sen arvomaailma on monelta osin täydessä ristiriidassa suomalaisen vastaavan kanssa. Toisin sanoen, on mahdotonta mukauttaa omaa kulttuuriamme niin, että voisimme hyväksyä heidän kulttuurin elementit mukaan, ellemme ole valmiita muuttamaan ihmisten samanarvoisuutta lain edessä. Tästä edelleen voidaan johtaa, että romanit voivat elää osana suomalaista yhteiskuntaa vain, mikäli he ovat valmiita luopumaan monista elementeistä kulttuurissaan. Koska he eivät usein ole tähän valmiina, ristiriitoja sattuu.

Kolmanneksti nostaisin työasiat. Voidaan sanoa, että romanien kulttuurista johtuvien rajoitusten vuoksi heidän kulttuuri ei ole yhteensopiva suomalaisen työelämän kanssa. On ehkä väärin todeta, että he ovat työtä vieroksuvia, vaikka moisen johtopäätöksen voi helposti tehdä. Ehkäpä voitaisiin turvallisemmin todeta, että valtaosa romaneista ei pysty työskentelemään länsimaisessa työyhteisössä.

RASISTI! RASISTI!

Johtopäätösten tekeminen on eriskummallisen vaikea laji. Pienen matkan päässä historiassa sellaisten tekemisestä poltettiin noitana. Tänä päivänä moni tutkija huomaa menettävänsä työnsä tekemällä vääriä johtopäätöksiä. Tavallinen kansalainen puolestaan saa tyytyä rasistin leimaan.

Ehkäpä tilastofobia ei ole ainoa ongelmamme? Kenties olemme myös johtopäätöshaasteellisia?

Taustaksi haluan mainita, että itselläni on järkyttävän huonot muistot lukiosta. Luokaton lukio tarkoitti, että mistään ei saanut oikein apuja ja oppitunneilla oli niin paljon oppilaita etteivät kaikki mahtuneet edes istumaan. Häiriköinti ja monenlainen kiusaaminen olivat jatkuvia ongelmia monille. Ympäristö ei rohkaissut opiskelemaan ja yhteisöä ei muodostunut. Oikeastaan ainoat positiiviset muistot olivat äidinkielen, englannin ja musiikin tunneilta.

Opinto-ohjaajien tarve on ilmeinen, mutta koen myös tarpeelliseksi tarjota vähemmän teoreettista ja enemmän käytännönläheistä tietoa mahdollisuuksista jatkossa. On tärkeää osoittaa kaikki vaihtoehdot lukiolaisille, eikä kangistua kaavoihin.

Terveydenhuollon ongelmat ovat ilmeisiä lukiolaisilla ja monilla muillakin. Aihe on tuttu – terveydenhuollon kuopat ovat itsenikin vieneet melkoiseen soppaan. Nuorilla asia on tärkeä, mutten halua sanoa, että ikä tekisi terveydenhuollosta enemmän tai vähemmän tärkeää joillekin. Terveydenhuolto on perustuslaillinen oikeus eikä se katso ikään, ammattiin tai sosiaaliseen asemaan. Ikä vaikuttaa sen verran, että nuorella iällä tarjotut palvelut etenkin psyykkisessä terveydenhoidossa voivat maksaa itsensä takaisin monikymmenkertaisesti vuosien varrella.

Opiskeluympäristön huolet ovat selvästikin koulukohtaisia. Yhtä sääntöä ei voi antaa, vaan asioissa pitää katsoa koulu kerrallaan. Pelkään, että määräyksiin tuijottaminen tappaa järkeä kahdesta päästä – toisaalta numeroiden varjolla voidaan jättää remontti tekemättä, toisaalta se voi ajaa täysin tarpeettomiin töihin. Olisikohan tässäkin taas niitä tapauksia, jossa konsultteja piisaa, mutta ainoa oleellinen asia on kova tuntitaksa.

Kouluruoka on viimeinen mutta ehkä kiintoisin aihe. Nyrpistin aluksi nenääni Vihreiden tavoitteelle tuoda kouluihin yksi kasvisruokapäivä viikossa. Sitten tajusin että monisyöppönä pidän itsekin kasvisruoasta ja mieluusti syön ajoittain sitä. Se on myös taloudellisesti ja ekologisesti fiksumpaa. Suomalaiseen ruokakulttuuriin ovat kuuluneet vihannekset jas kasvikset eri muodoissaan jo satojen vuosien ajan, joten mikäpä jotteivät nytkin mahtuisi. Lisäetuna tämä voisi tarjota säännöllistä kasvisruokavaliota nauttiville parannusta köyhiksi haukuttuihin annoksiin, kun kouluille tulisi ns. väkisin tarve hankkia monipuolisempia raaka-aineita. Olen ollut USA:ssa koulussa, jossa kouluruoka on paitsi maksullista, myös surkeaa laadultaan. Suomalainen kouluruoka on asia, josta emme voi tinkiä. Jos hankimme ja teemme sen fiksusti, se lasketaan parhaaksi järkivihreydeksi ja sillä on huomattava työllistävä vaikutus koko ketjun varrella. Kaikki se raha voi tulla kotiopäin jos niin haluamme.

Yksilönvapaus ei ole aihepiiri, joka kuuluu mihinkään tiettyihin vaaleihin tai tiettyyn hallinnon pykälään. Se on yksittäistä hallinnon osaa ja hallintoa sinänsäkin laajempi käsite, osa jokaista ihmistä ja jokaista päivää. Kannatan myös ja erityisesti väärien mielipiteiden vapaata julkaisua ja tarjoan alla esimerkkejä ongelmista sekä ratkaisuista.

Väärät mielipiteet

Ihmiskunnan kyky käsitellä demokratiaa ei selvästikään ole vielä aivan kypsä. Lähivuosiltakin löytyy useita esimerkkejä kyvyttömyydestämme hyväksyä ihmisten demokraattiset mielipiteet. Itävalta oli oikeistovoiton myötä pakotteiden uhri vuonna 2000, Palestiinalaisten Hamas-ryhmän voitettua vuonna 2006 ajettiin maa kansainväliseen umpikujaan ja Suomessakin maahanmuuttokriittisten ryhmien saama aito kansansuosio aikaansaa kysymyksiä kuten “mikä demokratiassamme on vialla”. Media lähtee hommaan mukaan etenkin räikeillä yleistyksillä, jotka ovat usein lähinnä valheita. Vaan kun valheella loukataan vain väärää mielipidettä, se sallitaan jopa oikeusistuimen toimesta. Demokratia hyväksytään vain niin kauan kun ihmisten mielipide on oikea ja hyväksytty.

Ehkä tärkein ydinfilosofiani kuuluu karkeasti näin: Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus. Tälläkin hetkellä maailmassa on yli kuusi miljardia ihmistä, joista jokaisella on ainakin yksi väärä mielipide. Silti yhdessä on elettävä.

Laki määrittää selkeästi rikokset kuten herjaus ja kunnianloukkaus, eikä näillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Asiallinen kritiikki aiheesta kun aiheesta on sallittava, vaikka se olisi kuinka “väärin”. Suurimmat tulokset kaikkien eduksi tulevatkin kaikkein kipeimpien ja vaikeimpien asioiden puhumisesta. Esimerkkinä voisi mainita Saksassa kokeillun pedofiilien hoitomuodon, joka perustuu heidän keskinäiseen avoimeen keskusteluun omista ajatuksista ja mahdollisista teoista. Tuloksia on pidetty erittäin rohkaisevina. Asioiden sanominen suoraan on ihmisen mielelle hoitomuoto, joka hakee turhaan vertaistaan. Esimerkkinä mainitsemani asia on äärimmäisen kipeä ja arka, mutta sitä tärkeämpää on siitä puhuminen suoraan, ilman hurmosta. Hammurabin lakia ei enää tarvita.

Julkaisumuoto vastaan julkaisu

Internetistä on tullut varsin trendikäs vihollinen viime aikoina. Jo parikin viestintäministeriä, maamme politiikan häpeäpilkut Susanna Huovinen ja Suvi Lindén, ovat käyttäneet ihmisten pelkoa tuntemattomasta törkeästi irtopisteiden haussa. Heidän käyttämänsä menetelmät muun muassa valtiollisen sensuurijärjestelmän perustamisessa ovat paitsi perustuslain, mutta myös kaikkien ihmisoikeuksien vastaisia. En missään olosuhteissa voisi hyväksyä valtiollista sensuuria minkään ongelmaan korjaamiseksi. Kahta kauheammaksi ministerien rikokset tekee se, että heidän toimiensa vuoksi lasten hyväksikäyttö Internetissä vain pahenee. Sensuurin myötä maamme poliisivoimat eivät enää toimi kansainvälisessä yhteistyössä näiden rikollisten saattamiseksi edesvastuuseen. Tämän ja monen muun syyn vuoksi olinkin aktiivisesti mukana sensuurin vastaisessa mielenosoituksessa ja tätä edeltäneessä sekä seuranneessa keskustelussa.

Internet on julkaisumuoto, siinä missä sanomalehti tai kirjekin. Kun mediaan ajoin nousevat esille uhkauskirjeet, emme vaadi virkavaltaa lukemaan ennalta kaikkia kirjeitä. Kun lehdessä julkaistaan sopimatonta sisältöä, emme vaadi poliiseja töihin kustannusyhtiöihin. Kuitenkin, kun vastaava pienemmässäkin mittakaavassa käy Internetissä, olemme valmiita luopumaan tärkeimmistä vapauksistamme sormia napsauttamalla, aplodien saattamana. Kaiken kukkuraksi valitsemme metodiksi valvonnan ulkopuolelle sijoitetun sensuurin, sen sijaan että edes yrittäisimme toimia laittomuuksia vastaan. Näinkö mitätön on ihmisen oikeus mielipiteeseen tai ajatukseen? Näinkö sanomme, että sanan kirjoittaminen näppäimistöllä on eriarvoista kun sen kirjoittaminen kynällä?

Perustuslakimme puhuu aivan syystä sananvapaudesta ottamatta kantaa julkaisumuotoihin. On tärkeä yksilönvapaus sallia mielipiteensä vapaa ilmaisu jokaisessa mediassa. On kansainvälisesti häpeällistä, että maamme on yksi harvoista länsimaista, jossa poliisin toimia asiallisesti kritisoiva tekstisisältö on sensuroitu mielivaltaisesti poliisin toimesta. Tässä kohtaa poliisi toimii oman virkansa lisäksi syyttäjänä ja tuomarina. Pitkällä tähtäimellä vähintään yhtä huolestuttavaa on tietoyhteiskunnan kehityssuunnitelmamme, jossa yksilön vapauksista tai oikeuksista ei mainita sanallakaan. Lähimmäs tätä päästään puhuttaessa vanhanaikaisten tekijänoikeuksien valvonnasta, jonka yhteydessä haluamme yhä rajoittaa yksilönvapauksia ja antaa valikoiduille yrityksille poliisia ja syyttäjänvirastoa suuremmat valvontaoikeudet. Pohjois-Koreakaan ei pysty moiseen.

Olisipa huolestuttavia esimerkkejä vain nämä pari, vaan tapauksia on yhä enemmän. Maamme tietoteknistä hallintoa ja suunnittelua ovat hoitaneet tahot, joilta yksinkertaisesti puuttuu kaikki perustasonkin osaaminen aiheesta. Tehdyt suunnitelmat ovat teoreettisia mahdottomuuksia. Törsätyt rahasummat täysiin mahdottomuuksiin ovat maamme budjettitasolla tähtitieteellisiä. Joka kerta, kun alan asiantuntijat kommentoivat asiaa, valtiovalta haukkuu ja herjaa heitä niin törkeästi, että painokelpoista tekstiä siitä ei saa. Olemme todellakin tietoyhteiskuntana laskusuunnassa ja vauhti yhä jyrkkenee.

Poliittinen korrektius

Matti Vanhasen hallitukset ovat ylittäneet itsensä toteuttaessaan Matin “lehdistö ei saa puhua avoimista asioista” -tavoitetta. On yhä enemmän aiheita, joista ei näy uutisointia etenkään Yleisradion toimesta. Sensuurinvastainen mielenosoitus oli MTV3:n ja Nelosen uutislähetyksen pääaiheita, mutta Yleisradio noteerasi ainoastaan vastapuolen mielipiteen. Hallituksen maahanmuuttolinjoja kritisoineet tahot eivät tahdo päästä enää mihinkään valtakunnanmediaan. Yhä pidemmälle ongelma menee, kun media valtiovallan pelossa ryhtyy demonisoimaan nykyvallan kriitikkoja. Helsinkiläinen filosofian tohtori Jussi Halla-Aho, tunnettu maahanmuuttojärjestelmän kritisoinnista, muuttui Helsingin Sanomissa maahanmuuttajien vastustajaksi. Moni muukin aiheen kriitikko leimataan äärioikeistolaiseksi tuon tuosta.

Toki lehdistö kylvää mieluusti huolta ja hätää – jokaisen onnettomuuden jälkeen etsitään syyllisiä ja pelataan normaalit loppuunkuluneet hallitus vastaan oppositio -välierät. Mielipiteet napataan erittäin kapealta kentältä ja kaikki uskottavat muutosehdotukset hiljennetään. Kauhajoen koulutragedian jälkeen lehteen kelpuutettiin vain tehoton syyttely ja sokea avunhuuto. Moni asiallinen ja rakentava korjausehdotus jätettiin huomioimatta. Yhteiskunnan kehittäminen fiksummaksi ei vaan ole enää mediaseksikästä, ei edes Yleisradiolle. Ilman ongelmia lööpit ovat tehottomia.

Myös Tilastokeskus on otettu peliin mukaan. Blogitekstissäni Tilastofobiaa käsittelen ongelmaa yleisellä tasolla. Erityisesti ihmettelen, miten maahanmuuttajia koskevat tilastot on jätetty pois. Eivätkö juuri todelliset tiedot auttaisi parhaiten ongelmien korjaamiseen? Miten voimme parantaa tilannetta, kun nykytilastakaan ei saa puhua? Tällainen vapaan tiedon sensurointi ei kuulu vapaaseen yhteiskuntaan.

Hullun huutelua?

Moni varmastikin ajattelee, että teen kärpäsestä härkästä. En kiistä, etteikö tämän hetken kokoelma olisi vain aimo pino yksittäistapauksia. Niiden lisääntyvä määrä ja yhä pienempi huomio julkisuudessa antaa kuitenkin syytä, jos ei huoleen niin valppauteen. Asiat, mitä haluan tehtävän eivät ole kovin kummoisia. Toivon vaikeistakin asioista puhumista suoraan, mahdollisuutta kritisoida perustellusti myös viranomaisten toimintaa ja etenkin Yleisradiolle vastuuta laaja-alaisten mielipiteiden julkaisusta. Myös hallinnon keskinäistä tasa-arvoa tulisi kehittää, vaikkapa tuomalla kuluttajavirasto takaisin päätöksentekoon, mistä se lobbauksen myötä kerran pudotettiin.

Kuntatasolla pienet asiat tarkoittavat vaikkapa maahanmuuttoasioiden ja yksityistämisen ongelmien nostamista pöydälle ja niiden puhumista suoraan, kaikkien tietojen kera. Valtiotasolla perustuslain noudattaminen tinkimättömästi kaikessa päätöksenteossa on avainasemassa. EU-tasolla tärkeitä asioita ovat kansalaisjärjestöjen äänen saaminen kuuluviin, yritysten lobbauksen rajoittaminen ja ajoittaiset “entäpä jos” ajatusmallit uusien lakien suunnittelun yhteydessä.

Ennen kaikkea haluan, että oikealla asiantuntemuksella varustetut tahot ovat osana sen aiheen päätöksentekoa. Voi olla, että tietotekniikan asiantuntijoiden yhteen ääneen vihaama Suvi Lindén on asiantuntija jossain aihepiirissä ja siinä aiheessa häntä voisikin kuunnella. Virhe tulee siitä, että hän ja monet kaltaisistaan eivät kehtaa myöntää osaamattomuuttaan monissa aiheissa. Syy voi olla median pelko tai ilmapiiri, jossa heikkouksia korostetaan liiaksi vahvuuksien unohtuessa. Haluan poliitikoille uskottavan mahdollisuuden sanoa “en tiedä”. Nuo kaksi sanaa eivät ole osoitus heikkoudesta, vaan mitä terveimmästä nöyryydestä ja inhimillisyydestä.

Otan tässä hieman kantaa ajatuksiini liittyen yritysten tukemisesta. Tuki ei suinkaan tarkoita suoran rahan antamista, vaan sille on monia, paljon mielekkäämpiä keinoja. Toiveeni olisikin tukea yrityksiä tavoilla, jotka ovat molemmille osapuolille mielekkäitä. Tavoitteena pitäisi olla paitsi Tamperelaisten eri alan yritysten pitäminen täällä tukemalla heidän laajennustarpeita, mutta myös uusien yritysten houkuttelu Tampereelle.

Trendikäs yritys

Tampere ei suinkaan ole ollut laiska yritysten tukemisen suhteen. Uusia tiloja, mahdollisuuksia ja tukia on tarjoiltu vuosien varrella mitä erikoisemmille yritysaloille. Tässä on kuitenkin myös ongelma – kun yksi ala on suosittu ja trendikäs, muut saavat kärsiä. Välissä se oli tietotekniikka, sitten on nähty muun muassa lääketiedettä ja biotekniikkaa. Tuki on myös kohdistunut lähinnä uusiin yrityksiin ja uusille aloille. On unohdettu, että perinteisemmillä aloilla toimii hurja määrä yrityksiä, jotka työllistävät huomattavan määrän ihmisiä. Moni näistä yrityksistä myös laajentaa toimintaansa, eikä heitä tulisi jättää taivasalle siinä kohtaa. Kuitenkin monen yritysjohtajan mukaan näin täällä juuri nyt tapahtuu.

Yritysjohtajien ajoittaiset kommentit ovat pahimmillaan surullista kuultavaa. Lähtökohta on kuitenkin useimmiten nimenomaan halu laajentaa, halu työllistää lisää, halu rakentaa. Kaikkien luulisi olevan positiivisia asioita kaupungille, mutta vastakaikua ei juuri kuulu. Joskus vastausta ei oikein enää saa, joskus kaupunki yrittää ylipuhua yritystä muuttamaan suunnitelmia yrityksen etujen vastaiseksi, joskus koitetaan vain yleisesti ottaen masentaa yritystä.

Yritysten tukemisen ei pitäisi riippua yrityksen toimialasta, vaan sen potentiaalista työllistää. Sukkien tukkukauppa ei kenties pääse lehtien etusivuille siinä missä trendikäs sumunäyttö, mutta aivan yhtä tärkeitä ovat kummankin yrityksen maksamat verot ja muut kulut.

Parempia tuen muotoja

Laaki ja vainaa -tyyppinen rahallinen tuki ei ole kovin inspiroivaa. Toki yritys kun yritys arvostaa sitä, mutta se ei välttämättä inspiroi tekemään pitkällä jänteellä paljoakaan kehitystä. Parempia tapoja tuelle on vaikkapa rahoitusapu uusien tilojen tuotannossa tai vanhojen remontoinnissa. Kaupunki voi toimia osakkaana kiinteistöosakeyhtiössä, josta yritys sitten ostaa itsensä vapaaksi sopivalla aikajänteellä. Investoinnin riski on pienempää ja yrityksen ongelmatilanteissa toimitilat harvemmin häviävät tuhkana tuuleen siinä missä tiloissa toimiva yritys voi tehdä. Sen lisäksi, että laajennus antaa yrityksille mahdollisuuden työllistää lisää, on myös rakennus- ja remonttitöillä paikallisesti työllistävä vaikutus.

Tuen ei tarvitse myöskään implikoida taloudellista apua. Tuki voi olla myös henkistä tasoa. Kaupungin on kuultava yrityksiään. Kaupungin on otettava vastaan yritysjohtajia alasta riippumatta, tarjottava heille tietoa ja apua. Dialogia on ylläpidettävä ja turhat kynnykset on otettava pois. Joustot ja selkeytykset lupakäsittelyssä ja muussakin paperityössä ovat hyvä tapa tukea yrityksiä laittamatta peliin rahaa. Kuluja on joka kunnassa, mutta byrokratian vähentäminen on yritykselle myös synonyymi kulujen laskulle. Paperityöt vievät aikaa, vaivaa ja rahaa – asioiden helppohoitoisuus voi olla yksittäisen laskun loppusummaa tärkeämpi.

Fiksumpi kilpailutus

Yksityistäminen on ajatustasolla positiivinen mahdollisuus. Ajatus siitä, että voimme lainata ideoita ja resursseja myös yksityiseltä puolelta tarvittaessa on hyvä tapa tuoda uusia ideoita ja uutta järkeä kunnalliseen hallintoon. Yksityistäminen voi mennä myös puihin eikä se jokaiseen paikkaan sovikaan. Joskus aloitettu yksityisprojekti pitää perua ja palata vanhaan malliin, jos se ei toimi.

Kun yksityistäminen kuitenkin on pöydällä, avainasiana on sen tekeminen järkevästi. Kunnat ovat yhä enemmän laajentaneet yksityistämisen tarjouskilpailujen skaalaa. Aiemmin haettiin pieniä asioita, nyt yhden yrityksen on vastattava jättimäisestä aihealueesta. Vaikka projektin voisi jakaa pieniin osiin, se halutaan pistää isoon pakettiin, jolloin yleensä ensimmäisenä tippuvat pois paikalliset, pienet ja tehokkaat yritykset. Tarjouskilpailua on myös monimutkaistettu monesti niin, että täysipäiväistä juristia tarvitaan tarjouksen laatimiseen. Tämäkin pelaa tehokkaasti pois pieniä yrityksiä. Kunnallisella tasolla on erityisen tärkeää muistaa, että tarjouskilpailun kohdistaminen vain isoille on mitä helpoimpia tapoja ajaa työpaikkoja pois paitsi kunnan alueelta, kenties jopa Suomen ulkopuolelle.

Uskon tässäkin kaupungissa toimivan monella alalla pieniä ja keskisuuria yrityksiä, jotka osallistuisivat mieluusti useampiinkin kunnallisiin tarjouskilpailuihin, jos pelin säännöt sen sallisivat. Yksinkertaistettakoon siis tarjouskilpailuja, tarjotaan apua yrityksille niihin osallistumiseen ja varotaan liian isojen pakettien suunnittelua. Kyllä koordinaatiovelvollisuus saisi aika monessa asiassa pysyä julkishallinnolla.

Yrityksen vastuu

IT-alalla yksityistämisen “kehityksen” lopputulos on nähty – jättifirmat kahmivat projekteja, joista valtaosa epäonnistuu. Jopa niin yksinkertainen asia kun eduskunnan äänestysjärjestelmä saatiin Tietoenatorin toimesta maksamaan lisämiljoonia, myöhästymään vuosikaupalla ja vielä hajoamaan käytössä. Useampikin arvostettu asiantuntija kommentoi työhön tarvittavan aikaa noin kaksi viikkoa – ei kahta vuotta. Kahdensadan äänen laskeminen onnistui tietotekniikalta jo ennen transistorien keksimistä.

Yritysten pitää myös tuntea vastuunsa. Tuntuu siltä, että etenkin IT-alalla tarjouskilpailussa annettu summa on roskapaperin arvoista. Niin usein projektit saavat ylittää sovitun budjetin miten päin vaan, ilman minkään asteen pienintäkään vastuuta. Onko mahdollista, että yritys tietoisesti valehtelee tarjouksessaan saadakseen edullisimman tarjouksen, tietäen että summaa voi nostaa helposti? Ja miksi seuraavassa tarjouskilpailussa aiemmat virheet unohdetaan tyystin, eikä yritys saa miinuspisteitä aiemmasta porsastelustaan? Mielestäni toistuvasti epäonnistunut yritys pitäisi jopa laittaa määräaikaiselle jäähylle ja kieltää heidän osallistuminen tarjouskilpailuihin määräajaksi. Ei kunnan tai valtion tehtävä ole tulla säännöllisesti huijatuksi.

Yrityksen koko ei implikoi sen tekemän työn laatua, ei suuntaan tai toiseen. Virheistä on kuitenkin jouduttava vastuuseen ja mikä tärkeintä, onnistumisista pitää muistaa kiittää. Tarjouskilpailun tuloksena valitussa yrityksessä on työntekijöitä, jotka yrittävät parhaansa. Kunnan tehtävä on välittää paitsi kritiikkiä, mutta myös kiitosta näille työntekijöille asti.

Logistiikkakeskuksen mahdollisuus

Uuden logistiikkakeskuksen rakentamisesta on puhuttu paljon. Todennäköinen rakennuspaikka Tampereen ja Pirkkalan rajalla on varsin lähellä asuntoani Multisillassa. Sen rakentaminen tuntuu fiksulta ajatukselta ja mielekkäältä tavalta tukea yritystoimintaa. Paikka on monista vaihtoehdoista valittu mielekkäimmäksi ja perusteet on helppo allekirjoittaa. On totta, että liikennettä se generoi lisää, mutta paikka on luonteeltaan mainio myös kulkuyhteyksien kannalta. Tämä tarkoittaa myös minimaalisia haittoja lähialueen asukkaille. Etujakaan ei sovi unohtaa, sillä logistiikkakeskuksen toimivuus edellyttää huomattavaa panostusta tieverkostoon ja julkiseen liikenteeseen.

Osan töistäni teen Hämeenlinnassa, Moreenin teollisuusalueen terminaalialueella, joka on käytännössä vino pino yritysten logistiikkakeskuksia ja varastoja vieri vieressä. Ensi vierailut alueelle osoittivat paikalla olevan paljon metsää, mutta vain kolmessa vuodessa yrityksiä on ilmestynyt kuin sieniä sateella. Liikennemäärät eivät ole hurjia ja tuon alan yritykset ovat myös varsin hiljaisia, joten haitat ympäristölle ovat pieniä. Fiksut ratkaisut jätteiden, sähkön ja veden käsittelyssä voidaan tehdä erittäin fiksusti uudelle alueelle. Monissa rakennuksissa Moreenin alueella on huomattavan järkeviä ratkaisua vaikkapa lämmityksen suhteen, jotka säästävät luonnon lisäksi yritysten rahaa.

Logistiikkakeskuksen ympäristö ja rautatien läheisyys tarjoaisivat myös mainion paikan ratapihalle, jonka nykyiselle sijainnille löytyisi paljon tehokkaampaakin käyttöä. Tällöin myös haittavaikutukset nykyisen ratapiha-alueen asukkaille vähenisivät, sillä uusi ratapiha voidaan sijoittaa riittävän etäälle huomattavista asuinalueista. Samaan vaivaan alueelle tulisi luonnollisesti saada paikallisliikenteen rautatieasema, sillä Multisillan lisäksi uuden logistiikkakeskuksen työntekijät tarvitsevat julkista liikennettä.

Se, miksi aktiivisten nuorten toimintaa pitäisi kutsua onkin toinen kysymys. Olkoon nuorisoyhdistys, -yhteisö, -seura tai -klubi, tai kenties kulttuuriyhdistys, nuorten kulttuuriyhdistys tai vain kaveriporukka. Termin haku ei hirveämmin tekijöitä kiinnosta, toiminta on tärkeämpää. Juuri sitä pitäisikin tukea ja jättää turha byrokratia, terminologia sekä holhous pois. Tampereella on pitkä kokemus osaavasta nuorisotyöstä. Nimet, kuten Asseri Nyberg jäävät ikuisesti mieleemme. Hänen ja monen muun väsymätön työ nuorten hyvinvoinnin puolesta ansaitsee paitsi kunnioitusta, myös ennen kaikkea jatkoa.

Käsittelen aihetta myös sivulla Hyödyllisen ihmisen puolesta, alaotsikolla Hyödyllinen nuori. Jos haluat tiivistelmän ajatuksistani, se on kenties parempi lähtökohta. Asian ollessa kovin läheinen minulle, aiheita on paljon ja allaolevassa koitan pureutua asiaan hyvin monesta eri näkökulmasta.

He todellakin tekevät

On tiedetty jo kauan, että nuoria jäseniä löytyy monista seuroista ja yhdistyksistä. Usein kuitenkin unohdetaan, että nykyään yhä useampi näistä yhdistyksistä on nuorten itse perustamia. Yksikin täysi-ikäinen jäsen riittää yhdistyksen rekisteröintiin. Toisaalta, rekisteröinti ole monelle niin suuri arvo, että touhuun edes lähdettäisiin eikä siihen pidä velvoittaakaan. Hyvinkin aktiivinen yhteisö, monenlaisilla tapaamisilla ja tekemisillä saattaa toimia täysin alle 18-vuotiaiden pyörittämänä. Jotkut nuoret saavat aikaiseksi kaiken sen, mihin moni vielä olettaa heidän tarvitsevan apua ja kontrollia. Liekö kevytkin yhdistysbyrokratia monelle enemmänkin rasite kun etu?

Nuorten kyky tehdä itse asioita on hyväksyttävä ja tukea on tarjottava myös tältä lähtökohdalta. Itse tekeminen ei kuitenkaan usein implikoi halua osallistua byrokratian kuvioihin toiminnan osana. Monen yhdistyksen ensimmäinen, tärkein ja ainoa tavoite on toimia ja harrastaa. Yleisin tarve tämän harrastamisen onnistumiseksi on tila. Katsoen, minkälaisissa tiloissa moni harrastusyhdistys kokoontuu, väitän tilan tärkeimmiksi varusteiksi tuolit ja pöydän – muu on usein tarpeetonta hienostelua. Television tai videotykin lisääminen laajentaa käyttömahdollisuuksia edelleen. Pieneenkin tilaan mahtuu monenmoista aktiviteettia, sillä monet yhdistystapahtumat keräävät kerrallaan muutamasta pariinkymmeneen nuorta yhteen.

Tilojen saatavuuteen tulee panostaa. Sopivia tiloja löytyy ehkä parhaiten kouluista, joiden luokat tulisi saada kerhojen käyttöön koulupäivien jälkeen. Tilojen varauksen pitää olla helppoa, suoraviivaista, eikä tilavuokrista saa tulla estettä toiminnalle. Myöskään yhdistyksen rekisteröintiä ei saa vaatia nuorten yhdistykseltä – toiminta on virallisia papereita tärkeämpää. Tilojen lisäksi pienimuotoiset henkiset tukitoimet auttavat. On tärkeää, että yhteisötoiminnan järjestämisestä kiinnostunut nuori saa kiinni aikuisen, joka opastaa alkuun ja antaa vinkkejä toimintaan. Usein tuki ja rohkaisu ovat tärkeimpiä katalyyttejä toiminnan alkamiselle.

Tiedonkulun tärkeys

Nuorten harrasteiden avuksi tulee myös verkostoituminen, eli yhteisöjen välisen yhteistyön lisääminen. Tämän toteuttamiseksi on monia välineitä, jotka eivät poissulje toisiaan.

Internet-aktiviteeteissa on tärkeää olla keksimättä pyörää uudestaan. Jos nuoret käyttävät vaikkapa IRC-Galleriaa, on turha perustaa rinnalle kilpailevaa kaupungin byrokraattisten nuorten nettipalvelua. Kokemus osoittaa, että nuorten ajaminen väkisin pois heidän suosimistaan paikoista ei suju, oli kyseessä oikea paikka tai nettiosoite. Se, mitä voimme tehdä on suosia suomalaista näissä asioissa, sillä ulkomaisten nettiyhteisöjen vaarat voivat olla huomattavia. Ulkomaisten palveluiden kautta tapahtunutta häirintää on lähes mahdotonta valvoa tai kontrolloida, eivätkä he osaa (tai halua) auttaa silloin, kun pahin tapahtuu. Nuorten ihmisten henkilötietojen luottamuksellisuus on myös ensiarvoisen tärkeää ja kokemus on osoittanut, että tietosuojan taso on monissa maissa paljon Suomea surkeampi.

Netti on avuksi monelle nuorelle, etenkin hieman hiljaisimmille, jotka eivät uskaltaudu puhumaan ylitse muiden. Tapahtumia kuitenkin myös tarvitaan, niin tekijöille kuin katsojillekin. Tuntuu siltä, että kaikki hyvät ideat on Tampereen Kaupungin nuorisotoimi jo kehittänyt, jolloin ehkä tärkeintä onkin tukea tätä kehitystä edelleen. Juoksuaika oli tapahtumana loistava, kuten ovat olleet myös monet päihteettömät konsertit Sorsapuistosalissa. Vastaavia tapahtumia mahtuisi kenties enemmänkin kalenteriin. Se voi tarkoittaa nuorisotoimen budjetin nostamista, mutta se jos mikä on hyväkorkoista sijoittamista tulevaisuuteen.

Vanhempien on myös hyvä tietää nuorten harrastuksista. Tässä kohtaa netistä saa usein perustietoja, mutta kasvotusten tarjottu tieto on usein helpommin omaksuttavaa. Moni suomalainen kunta onkin toteuttanut virasto- ja kirjastotaloilla erilaisia tilaisuuksia, joissa harrastusten luonnetta avataan. Puhujat eri yhdistyksistä ja seuroista kertovat mistä harrasteessa on kysymys, ketkä sitä harrastavat ja miten. Tieto on hyödyllistä paitsi vanhemmille, myös vaikkapa kirjastonhoitajille ja opettajille.

Tampere voisi myös ottaa mallia Helsingistä oppilaitosten ja nuorten kulttuurin yhteistyön osalta. Helsingissä on esimerkiksi yläasteen ryhmille tarjottu mahdollisuutta oppia pari koulutuntia jostain nuorten harrasteesta. Puhujana on alan toimijoita ja yhtenä tällaisena puhujana voin taata, etten ole koskaan nähnyt yläasteen luokkaa niin hiljaisena ja kiinnostuneena. Tampere voisi tuoda etenkin nuorten suosimia paikallisia kulttuuriaktiiveja kouluihin puhumaan. Kulttuurintekijöiden olisi ymmärrettävä tämä etuoikeutena ja yhtenä tapana osoittaa kiitos kunnalle saamastaan tuesta ja avunannosta.

Suurta ja massiivista?

Nuorten hyväksi on ehdotettu myös suuria suunnitelmia. Halutaan suurta nuorisotaloja, suuria tiloja, suurta hallintoa nuorten asioille ja massiivisia lasiseinäisiä huoneita keskelle ydinkeskustaa. Lyhykäinen aatteeni näitä kohtaan on kaksi sanaa: ei näin. Samalla kannalla ovat myös monet ruohonjuuritason nuorisotyön parissa pitkään työtä tehneet.

Nuorten harrastusten on oltava lähellä nuorten asuinalueita. Toiminnan on oltava lähellä, paikassa johon pääsee käymään useamminkin. Paikkojen on myös oltava ihmisen mittaisia, jotta osallistumiskynnys ei kasva tarpeettomasti. Kliininen ja konservatiivinen tyyli ei aja asiaansa nuorten harrasteissa – päinvastoin, se voi karkoittaa palvelun luota niitä nuoria, jotka ovat kaikkein suurimmassa riskissä syrjäytymiseen. Monta hyvää kerhoa ja klubia nuorten puolesta on pyöritetty vanhoissa kellareissa, pienissä tiloissa, paikoissa jotka eivät yrityksille kelpaa. Tuolit ja pöydät on haettu kierrätyksestä, vanhoja tietokoneita ja muuta tarpeistoa on pyydetty yrityksiltä, remontit on tehty talokootöin ja vuokraan on hyvässä lykyssä saatu pientä avustusta.

Näkymisen mahdollisuus

Tiedotuksella autetaan nuoria löytämään tekemistä sekä vanhempia tukemaan uusia harrasteita. Nuorten on myös saatava mahdollisuus osoittaa julkisesti, mihin he pystyvät. Tanssiryhmä haluaa esiintyä, bändi soittaa ja piirtäjä näyttää töitään. Lähtevätpä jotkut harrastusryhmät puuhaamaan valtakunnallisia, tai jopa kansainvälisiä harrastustapahtumia aiheensa ympärille.

Ensimmäinen vaihe nuorten tuonnissa laajemmin esille on hyväksyä heidät tasavertaisiksi kulttuurin ja taiteen tuottajiksi “perinteisten” tuottajien rinnalle. Kaupungin juhlissa, festivaaleissa ja teemapäivillä on oltava mukana myös nuoria, paikallisia esittäjiä ja tekijöitä. Nuorten, gramex/teosto-mafiaan sitoutumattomien muusikkojen käyttö on paitsi mainiota tukea nouseville paikallisille artisteille, myös kuluiltaan paljon kohtuullisempaa järjestäjille. Nuorten tanssi- tai teatteriryhmä vetää helposti yleisöltä jättiaplodit siinä missä korkeamman kulttuurin edustajakin. Oleellisinta on, että kaikille kulttuurin aloille on oltava tilaa. Ja miksipä kaupungin virastotalojen seinillä olevien maalauksienkaan pitäisi kaikkien olla sitä perinteistä ja vanhanaikaista?

Tärkeää on myös tukea nuorten harrasteiden näkymistä suurissa tapahtumissa, tai osana suurempia yleisötapahtumia. Moni nuorten harrastus kokoaa helposti ympäri maan saman alan harrastajia yhteen, jopa huomattavan kokoisiin tapahtumiin. Tampereelle on viime vuosina saatu uusina säännöllisinä tapahtumina muun muassa roolipeli- ja animetapahtuma Tracon, sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii sekä tietokonepelitapahtuma Assembly Winter. Jokainen tapahtuma tuo Tampereelle tuhansia vieraita ympäri Suomen. Tapahtumavieraat tarjoavat paitsi huomattavaa työllistävää vaikutusta palvelualoille, mutta myös mahdollisuuden esitellä Tamperetta houkuttelevana työ- ja opiskelupaikkana. Monelle nuorelle kaupungin tapahtumakalenteri ja tekemisen mahdollisuudet ovat ratkaiseva tekijä opiskelupaikan valinnassa.

Kaikille mahdollisuus

Harrastamisen eri mahdollisuudet ja muodot auttavat tuomaan suurimman osan nuoria mukaan aktiiviseen, positiiviseen tekemiseen ja osaksi sellaista yhteisöä, missä nuori haluaa olla mukana. Paraskaan nuorisokulttuurin projekti ei kuitenkaan saa kaikkia nuoria kiinni. Riski syrjäytymisestä on aina olemassa, eikä nuoria voi pakottaa mukaan yhteisöihin, sillä tällöin ongelmat vain pahenevat. Harrastamisen halun on lähdettävä nuorista itsestään, aikuisten tehtävä on ennen kaikkea tarjota siihen mahdollisuus. Niille, jotka tuntuvat jäävän tästä kelkasta ja näistä porukoista pois, tulee tarjota henkilökohtaista apua. Vaikkakin nuorten harrastaminen ja nuorisokulttuuri voivatkin vähentää nuorten mielenterveyshoidon tarvetta, ne eivät voi missään olosuhteissa tätä tarvetta poistaa kokonaan. Nuorista huolehtiminen on paljon ennaltaehkäisyä, mutta myös riittävä määrä hoitoa. Yksi ei voi toimia ilman toista.

Asiatonta kielenkäyttöä sisältävät ja täysin aiheeseen liittymättömät teksti voidaan poistaa.

Pikaohje

• Kirjoita nimesi tai nimimerkkisi “Name” kohtaan
• Kirjoita sähköpostiosoitteesi “E-Mail” kohtaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.
• Halutessasi kirjoita web-sivusi osoite “Website” kohtaan
• Kirjoita haluamasi teksti isoon laatikkoon ja perään paina “Submit” nappia

Ajatusmaailmaa voi soveltaa monilla tavoin, ohessa muutama tulkinta jaoteltuna ikäryhmiin.

Hyödyllinen lapsi

Kenties hyödyllisyyden aiheista ristiriitaisin – on totta, ettei alle kouluikäisen lapsen tehtävä ole tehdä töitä tai opiskelua, mutta oppimista ja kokemista siihen kyllä kuuluu. Osa valmentautumista kouluun on ympäristön ja ihmisten ymmärtämistä. Uskon päiväkodin yhteisöllisyyden olevan ensiarvoisen tärkeää lapselle ja täten koen päivähoidon kuuluvan jokaiselle lapselle. Ei vanhempien status saa olla syynä lapsen eriarvoistamiseen päivähoitopaikan suhteen. Toki priorisointia on tehtävä hädän tullen ja maksuvalmiilta vanhemmilta on kohtuullista ottaa päivähoidosta myös hintaa, mutta tavoitteen pitäisi olla yksiselitteinen oikeus yhteiseen päivähoitoon. Päivähoito ei tokikaan korvaa vanhempia, mutta ei myöskään päinvastoin. Yhteisöön tutustuminen ja oppimisen mahdollisuudet ovat asioita, joita yksin kotihoidolla ei voida tarjota.

Päiväkotien läheinen sijainti on luonnollisen tärkeä tekijä, mutta kovin tarkkoja ehtoja toteutumisen tarkalle mallille ei tule antaa. Jos yksityinen taho osoittaa kykenevänsä hoitamaan asiat fiksusti, se sallittakoon. Julkisen tai yksityisen option valintojen välille ei pidä tehdä mitään arvovalta- tai periaatekysymystä, vaan pitää keskittyä siihen mitä rahalla saa. Päätöksistä pitää myös perääntyä jos ne todetaan virheellisiksi. Uskon molempien vaihtoehtojen toimivan rinnakkain, jos halua siihen löytyy. Uskon tämän mallin myös helpottavan tilojen löytymistä.

Vanhempien kiire on asia, jota kunta tai valtiokaan ei voi tuosta vaan korjata. Työnantajana toki kaupunki voi huolehtia äitiys- ja isyysvapaisiin liittyvien asioiden mallikkaasta hoidosta. Myös joustomahdollisuudet, kuten puolipäiväisen työsuhteen tarjoaminen ovat tärkeitä tapoja tukea lapsiperheitä työnantajan toimesta.

Ympäristön turvallisuus on tärkeä tuki lapselle. Oman lapsuuteni vietin Pyynikillä, Palomäentien ympäristössä, enkä voi sanoa kokeneeni turvattomuutta. Myöhemmin kaupunki tosin tuhosi lähes kaikki pulkkamäet läheltä, enkä voi vieläkään käsittää ajatuksen juoksua sen takana. Jonkun mukaan on sopimatonta, että luonnonsuojelumetsässä lasketaan mäkeä. Tuon väitteen ristiriitaisuus ihmetyttää – eikö lapsille pitäisi nuoresta pitäen juuri kuvailla, mitä kaikkea hienoa ja hauskaa luonnosta välittäminen tuo tullessaan. Lapset tarvitsevat leikkipaikkoja ympäri vuoden ja leikkipaikat puolestaan tarvitsevat turvallisuutta. Turvallisuus lähtee luottamuksesta ja alueellisesta aktiivisuudesta. Kaupunginosat ja lähiöt ovat parhaita oman alueensa tuntijoita. Kaupungin tulisi ylläpitää aktiivista dialogia asukasryhmien ja lähiöyhdistysten kanssa.

Hyödyllinen koululainen

Loppujen lopuksi lapsen, koululaisen ja nuoren elämään pätevät samat perusasiat – oppiminen ja leikkiminen, joista jälkimmäinen tosin saa tietyllä iällä nimekseen harrastamisen. Suomessa on ymmärretty erinomaisesti oppimisen ajatus, sen rohkaisevuus, soveltavuus ja yksilöllisyys. Suomalaiset koulut ja niitä pyörittävät opettajat sekä muut ammattilaiset ovat kiitoksensa ansainneet. Valitettavasti kiitosta ei herunut edellisen laman aikoihin, jolloin koulut laitettiin kovimmalle mahdolliselle säästökuurille. Kun opetuksesta tiputettiin pois yksilöstä välittäminen resurssien puutteessa, eniten huomiota tarvitsevat lapset jäivät ilman huomiota ja ongelmat, jotka olisi voitu ratkoa vähällä silloin, ovat pahimmillaan paisuneet jättimäisiksi nyt. Vaikkakin prosentuaalisesti määrä on pieni, on pahoinvoivien nuorten määrä silti aivan liian iso ja uskon sen osin heijastavan aikanaan tekemiämme säästöjä. Maksamme nyt moninkertaisesti sen, minkä tuolloin säästimme.

Koulu ja perhe ovat lapsen ja nuoren tukijalkoja, eikä yksi voi korvata toista. Opettajien ja huoltajien on harjoitettava yhä enemmän dialogia, yhä suuremman molemminpuolisen arvostuksen tukemana. Osapuolten on luotettava toisiinsa enemmän, jotta nykyiset, ajoittain todella huonot välit kodin ja koulun välillä saataisiin paranemaan. Opettaja joutuu antamaan myös vaikeita ohjeita ja mielipiteitä, jotka vanhempien on ymmärrettävä, vaikka se tuntuisi kovinkin kivuliaalta. Kunnan tehtävä on tukea tätä dialogia, edesauttaa sen muodostumista ja tukea julkista, molemminpuolista keskustelua.

Erilaiset kulttuurit ovat olleet osa kouluelämää jo pitkään. En usko, että nykyinen monikultturismin trendi muuttaa tilannetta juurikaan. Suomalaisen koulun tehtävä on valmentaa suomalaiseen yhteiskuntaan, opettaa maamme kieliä, tapoja ja lakeja. Luonnollisesti tämän lisäksi koulussa kerrotaan lukuisista muista maista, kielistä ja kulttuureista, niin nykyisistä kuin menneistäkin. Tavoite ei kuitenkaan ole muuttunut vuosikymmenten aikana – koulutiensä päättäneellä nuorella tulee olla eväät suomalaisessa yhteiskunnassa pärjäämiseen. Tarjoamalla nämä samat eväät lapsille heidän ihonväriin ja kotimaahan katsomatta toteutamme parasta tasa-arvoa. Tuomalla lapset kulttuuriin katsomatta yhteen, samojen oppiaineiden äärelle, opastamme myös tuleville koululaisille sen, minkä olemme mielestäni opastaneet kouluissa jo kautta aikojen – ystävyys ei tunne etnisiä rajoja.

Luonnollinen poikkeus yhteisiin oppiaineisiin on nykyjärjestelmässä uskonto, jossa jaottelua tapahtuu. Pitäisin itse sopivampana uskonnon opetuksen muuttamista kaikille yhteiseksi lukuaineeksi, jossa aiheina ovat maailman eri uskonnot ja elämänkatsomus yleisesti. Lapsen tulee itse pystyä valitsemaan oma tiensä, uskonsa ja uskontonsa, eikä mielestäni sitä saa periä vanhemmilta. Tarjoamalla tietoa kaikista vaihtoehdoista ja näkemyksistä, autamme koululaista löytämään oman tiensä, johon hän voi uskoa.

Alimmasta lisää usko ja uskonto -sivulla.

Hyödyllinen nuori

Nuoren elämään kuuluu paitsi yllä käsitelty opiskelu, myös monenlainen muu toiminta. Jo fysiologisiin syihin vedoten on selvää, että tietyn ikäiset nuoret tarvitsevat enemmän paitsi mahdollisuuksia, myös huomiota. Tämä toteutuu monin tavoin, joista mainittakoon riittävän pienet luokkakoot, sopivasti valinnan vapautta, tarpeeksi henkilökuntaa oppilaitoksissa ja ilmapiiri, jossa ongelmista ei tarvitse kärsiä yksin.

Hyödyllisyys syntyy myös koulun ulkopuolella, harrastamisen kautta. Nuoret ovat yllättävän aktiivisia muodostamaan harrastustoimintaa, yhteisöjä ja seuroja mitä ihmeellisimpien harrastusten ja kaveriporukoiden ympärille. Monissa näistä myös kulttuurien välinen yhteistyö on ollut luonteva osa jo pitkän aikaa. Jo ala-asteella muistan kaveriporukkaan mahtuneen tuttavia niin Kiinasta, Kanadasta kuin Afrikastakin (maata en muista). Nykyisisissä nuorisoyhteisöissä moinen on edelleen luonnollista ja puheet kulttuurien välisistä kuiluista ovat melko onttoja. Suurin ongelma tuntuukin lähtevän vanhemmista, jotka haluavat useimmin uskonnollisiin syihin vedoten eriyttää lapsensa yhteiskunnan ulkopuolelle. Moinen on aina ehdottoman anteeksiantamatonta.

Investoinnit nuorten harrastuksiin ovat todella pieniä. Aikuisten tukea ja apua osataan usein pyytää, tärkeintä on rohkaista toiminnan alkuvaiheilla ja tukea tarpeen vaatiessa. Ennen kaikkea tarvitaan kuitenkin tiloja iltapäivien ja iltojen harrastuksille. Tiloja löytyy helpoiten esimerkiksi kouluista ja kirjastoista. Suuren, kliinisen nuorisotalon vetovoimaan en usko – rahaa menee hurjasti ja lopputuloksella ei voida auttaa suurta osaa nuorista. Tiloja pitää olla pitkin kaupunkia, toki myös keskustan lähellä, mutta niiden etsinnässä on käytettävä maalaisjärkeä. Pääosalle harrastustoiminnasta vaatimustaso on valaistus, tuoleja ja pöytiä. Näin sujuvat vaikkapa teatteri, tanssit, laulut, piirustus, monenlaiset pelit ja nokittamalla varustetasoa videotykillä myös monet video- ja tietokoneharrasteet. Tilojen varaamisen pitää sujua myös rekisteröimättömille yhteisöille, eikä tilavuokrilla saa rahastaa. Joidenkin tilojen ja tapahtumien osalta pienet vuokrahinnat ovat paikallaan, mutta suhteellisuudentaju on säilytettävä – nuorten omien yhteisöjen kulut maksavat lähinnä nuoret itse. Yleisten harrastustilojen lisäksi nuorisokahvilalle voisi olla kysyntää, mutta sen ideointiin on saatava apuja nuorilta itseltään.

Nuorten harrastuksia voidaan myös tuoda esille monin tavoin. Monet performanssitaiteet sopivat niin nuorisokahvilan, nuorten teemapäivien kuin Keskustorin esityslavojenkin ohjelmistoon. Vapaat, levymonopoleihin sitoutumattomat nuoret yhtyeet mahtuvat koulun bileitä suurempiinkin tapahtumiin. Tampereen Kaupungin nuorisotoimi onkin pienellä budjetillaan koittanut heitä parhaansa mukaan tuoda esille, säästäen samalla hittimuusikkojen esiintymiskuluista ja Gramex/Teostomafian maksuista. Kirjastot voivat pitää teemapäiviä, joissa erilaisia harrastuksia esitellään paitsi nuorille, myös heidän vanhemmille. Eri harrastusten tuominen esille säännöllisesti auttaa nuoria löytämään uutta tekemistä. Juoksuaika-teemapäivä oli loistava kokeilu ja sitä voidaan varmasti jatkaa.

Nuorten harrasteisiin varmasti palataan eri puolilla tätäkin sivustoa, sillä aihe on minulle läheinen ja tärkeä.

Hyödyllinen aikuinen

Sanonta “työ tekijäänsä kiittää” ei ole tuulesta temmattu. Kokemukseni mukaan hyödyllinen työ on palkitsevaa, rohkaisevaa ja sopivan haasteellista. Palkka ei ole kaikki kaikessa, vaikka toki toimeen on tultava. Pieni palkanlisä ei kuitenkaan korvaa huonon työpaikan ja työilmapiirin aiheuttamaa stressiä, väsymystä ja masennusta. Ihmisen on saatava mahdollisuus hyödylliseen työhön, jos vain terveys antaa myöten. Tässäkään kohtaa ihmisten lokerointi ei auta. Työ on yhtä tärkeää supisuomalaisille ja maahanmuuttajille kuin myös vaikkapa kehitysvammaisille ja invalideille – työkyvyn rajoissa tottakai.

Työnantajana itsekin pyrin jatkuvasti oppimaan lisää rekrytoinnista ja oikean työntekijän valinnasta. Omalla alallani, tietotekniikassa, on mahdollista olla melko välitön työntekijää etsiessä. Esille eivät tule koulutodistukset, vaan todellinen taito ja työntekijän oma halua etsiä tapa osoittaa taitonsa. Kiintiöt ovat ehdottomasti poissuljettuja – sukupuoli, ihonväri tai uskonto eivät kuulu rekrytoinnin kriteereihin. Uskonto on luonnollisesti pidettävä poissa työelämästä ja työpaikalta, kuten suomalaisessa työilmapiirissä on jo pitkän aikaa ollut tapana.

On luonnollista, että esimerkiksi opettajan virkaan on varmistuttava hakijan kirjallisesta pätevyydestä ja muutenkin eri aloilla vaatimukset ovat erilaisia. Uskon silti myös kaupungin listoilta löytyvän paljon töitä, jossa käytännön taidot ajavat ohi koulutodistusten. Todistus on kullanarvoinen apu, mutta omat erikoistaidot saattavat olla eri alalta, tai kenties syventäviä niiden aiheiden osalta, mitkä eivät oppisuunnitelmaan kuulu. Ihmiselle on myös annettava mahdollisuus kehittyä alallaan. Kenties uusi osaston esimies löytyisikin talon sisältä eikä ulkopuolelta?

Kaupunki voi toimia esimerkillisenä työnantajana tarjoamalla positiivisen työilmapiirin. Työntekijä ei saa elää jatkuvassa ulkoistusten, rakennemuutosten tai YT-neuvottelujen pelossa. Vaikka näillä voidaankin joskus saada rahallista säästöä, voivat välilliset kulut työntekijöiden huonovointisuuden myötä olla säästöjä suuremmat. Muutoksen on lähdettävä todellisesta tarpeesta – ei konsulttien ajatuksesta. Kaupungin esimerkki voi ulottua myös monenlaiseen tasa-arvoon, joka alkaa kieltäytymällä kiintiöistä ja ihmisten lokeroinnista. Saman työn pitää olla saatavilla kaikille sopiville henkilöille, jälleen kerran ihonväriin, sukupuoleen tai etniseen taustaan katsomatta. Työntekijän on myös pystyttävä luottamaan hyvällä työllä pärjäämiseen. Se tapahtuu oikeudenmukaisilla palkkiojärjestelmillä, aloitteiden asiallisella käsittelyllä, työympäristön viihtyisyyden parantamisella ja ehkäpä ennen kaikkea pitkänjänteisyydellä. Kvartaalitalous ei ole minkään mukavan työpaikan eduksi, ei julkisen eikä yksityisen.

Kun puolestaan sattuu vahinko, käy onnettomuus tai on elämässä vaikeaa, avun on oltava saatavilla. Liian usein apua tarvitseva laitetaan jonoon, ohjataan hoitoon johon hänellä ei ole varaa tai tiputetaan kokonaan kelkasta. Uskon tässäkin ihmisen haluun päästä takaisin kiinni hyödylliseen elämään ja mahdollisuuksien mukaan takaisin tekemisen pariin. Tehokas hoito ja kuntoutus edesauttavat asiaa. Pienin porkkanoin monia ongelmia voidaan myös välttää. Kaupunki voisi huolehtia työmatkalippujen ulottamisesta kaikkien työntekijöiden käyttöön ja polkupyörällä matkustaville on tarjottava turvalliset säilytyspaikat pyörilleen – tällä hetkellä moista etua tarjotaan lähinnä autoilijoille. Sainpa torilla kuulla myös mainion idean polkupyörien huoltopäivistä, jolloin työnantaja maksaisi vaikkapa kerran-pari vuodessa huoltomiehen paikalle yhdeksi päiväksi.

Hyödyllinen vanhus

Jos omat vanhempani ja isovanhempani ovat minkään asteen esimerkkejä, eläkkeelle jäänti vain lisää kierroksia. Hyväkuntoiset vanhukset haluavat puuhata, harrastaa, pitää itseään kunnossa ja myös auttaa toisiaan. Vapaaehtoista työtä tekeviä on rohkaistava ja heidän työ on noteerattava muutakin kun kausittaisten kiitostekstien liitetietona. Huonokuntoiset tarvitsevat hoitoa ja välittämistä. Perustason ihmisarvoihin kuuluvat oikeus kotona asumiseen, oikeus riittävään hoitoon ja oikeus omista asioista päättämiseen.

Tätä aihetta olen puinut tarkemmin tekstissäni palvelut, hoito ja hyvinvointi.

Yksi tietotekniikan alan tärkeimmistä teemoistani on tietoturva sekä siihen liittyvät asiat kuten tietosuoja, sananvapaus ja luottamuksellisuus. Nämä ovat äärimmäisen tärkeitä asioita ja haluan toimillani myös osoittaa niiden merkityksen itselleni.

Minä en luota yhdysvaltain tietosuojalakeihin – niihin harvoihin mitä enää on jäljellä Bushin hallinnon jäljiltä. Syyni luottamuspulaan löytyvät paitsi alan uutisten seuraamisesta, myös itse kokemastani. Yahoo poisti tunnukseni ja antoi ikuisen porttikiellon perustuen epäselvyyksiin USA:ssa oloni osalta. Asuin USA:ssa 1987-1988 välillä. Tuohon aikaan kirjanpito oli epäselvää ja kuuleman mukaan monen silloisen vieraan tiedoista puuttuu palasia, kuten vaikkapa tieto siitä, että kyseinen henkilö on poistunut maasta. Yahoon tekemän valtiollisen yhteistyön johtopäätöksenä minä asun tällä hetkellä USA:ssa laittomasti. Onnea heille johtopäätöksessään.

Yahoo, Microsoft ja monet muut ovat myös aktiivisia toimimaan ihmisoikeuksia vastaan. He paljastavat tuon tuosta ihmisten luottamuksellisia tietoja eri maiden viranomaisille. Joissain maissa, kuten USA:ssa, se johtaa henkilökohtaisiin ongelmiin. Joissain muissa maissa, kuten Kiinassa, se johtaa jopa teloitukseen. Tällainen toiminta on törkeintä mahdollista luottamuksellisuuden väärinkäyttöä.

Kuten tiedämme, Microsoft ja Facebook toimivat yhteistyössä. Facebookilla on myös omasta takaa melko kyseenalainen maine tietosuoja- ja luottamuksellisuusaiheissa. Microsoftin maine monopoliaseman väärinkäyttäjänä, tietosuojan rikkojana, EU:n ja suomalaisenkin tietosuoja- ja kuluttajalakien naurunalaiseksi tekijänä on liiankin tunnettu että sitä voisi unohtaa. Haluan pestä käteni moisesta porsastelusta.

Vaihtoehtoja on

Vaikkakin lainsäädäntö tekee nettialan yrittämisestä Suomessa vaikeaa, täällä on paljon ideoita ja tekijöitä. Yksi suomalainen esimerkki tästä on IRC-Galleria, jonka yhteiskuntavastuuta arvostan suuresti. Kenties vielä tärkeämpiä ovat erikoistuneet yhteisöt, joista yhtä, Aniki.fi:tä olin itse perustamassa. Vastaavia on monien aihe- ja harrastuspiirien ympärillä ja suuri osa heistä noudattaa tarkkaan tietosuojalakia. Henkilötiedoista ja luottamuksellisuudesta välittäminen on arvossaan meilläpäin ja haluan toimillani nostaa hattua moiselle asenteelle.

Ulkomaalaisuus ei ole itseisarvoisesti paha asia. Nettihän ei tunne maan rajoja. On varmasti paljolti USA:n lainsäädännön nykytilan syytä, että ongelmat kasaantuvat pitkälti sinnepäin. USA:sta löytyy kuitenkin fiksujakin toimijoita, kuten toki myös Suomesta ja lähialueilta porsastelijoita. Onhan Aamulehden blogipalvelukin toteutettu kalifornialaisen Ning-yhteisön tekniikalla.

Melko hiljaista olisi myös kotisivujeni toimivuuden kanssa, jos ei suomalaisperäisen Linux-ympäristön päälle olisi tehty lisää ohjelmia ympäri maailman. Tarkoitukseni ei olekaan kritisoida firmoja ja tekijöitä ympäri maailman, ainoastaan joidenkin maiden lainsäädäntöä ja muutamia valikoituja sikailevia firmoja. Samassa yhteydessä on myös mahdollista liputtaa kotimaisen puolesta, joka ei liene paha ajatus myöskään.

PS. Kasvotusten tapaaminenkin on ihan hyvä tapa jutella maailman menoa.

Olin itse noin 20-vuotiaaksi asti evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Kävin rippikoulun, olen käynyt ajoittain kirkossa ja käyn sitä edelleenkin ajoittain. Vanhemmilleni uskonto ei ole koskaan ollut kovin näkyvää, mutta kirkoissa ja luostareissa on käyty, uskontoihin on tutustuttu ja virsiä on laulettu. Etenkin virsien laulamisesta pidän itse yhä, sillä laulaminen on mukavaa, enkä ole valmis rajoittamaan repetuaariani vain siksi, että sanat löytyvät virsikirjasta. Monen virren sanoma on sitäpaitsi varsin mainiota kuultavaa kaikille, uskontoon katsomatta. Jossain välissä siis erosin kirkosta, sillä en nähnyt sen tarjoavan minulle mitään – uskon voi löytää itsekin, helpomminkin.

Uskonto on osa elämääni monin tavoin. Velipuoleni kanssa käydään joskus pikkutunneille asti venyvää keskustelua uskonnon tulkinnasta – hänellä kun on aihetta pitkään opiskelleena paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Tuttavapiirissä on joitain, joille kirkko merkitsee enemmän ja koen, että aiheesta voidaan jutella sivistyneesti. Moni tuttava on myös tehnyt vapaaehtoistöitä seurakunnille eikä tämän työn merkitystä voi vähätellä. Tamperelaisena en voi myöskään unohta Asseri Nybergiä ja sitä suurta määrää väsymätöntä työtä, minkä hän teki paitsi seurakunnan ja kunnan, mutta myös ennen kaikkea ihmisten puolesta. Järjestäytynyt uskonto on toiminut monelle hyvälle asialle voiman antajana, ei rajoittimena. On luonnollista, että se näkyy ympärillämme.

Avaanpa mietteitäni hieman lainaamalla pätkän pitkään työn alla olleesta runonkaltaisesta, johon olen koittanut raapustaa uskonasioita.

ei tiili toisen päällä
lauta viereiseen naulattu
halli kiveen hakattu
olko jumalaa mahtavampi

Jos jumala on olemassa, en usko hänen armonsa rajoittuvan vain tiettyjen rakennusten sisälle. En usko sen vaativan tietynlaista geometriaa talon rakenteissa, tietynlaista organisaatiota sitä jakamassa tai tiettyä aikaa kalenterista tahi kellosta sen toteutumiseksi. Mielestäni jokainen teko on yhtä paljon tai vähän pyhä kuin toinenkin.

Pidän monia järjestäytyneitä uskontoja uskon vihollisina. Mielestäni oman uskon, jumalan tai tarkoituksen löytäminen on asia, johon ei voida antaa ohjeita. Mikään enemmän tai vähemmän pyhä kirja tai henkilö ei voi kertoa, mistä usko löytyy ja miltä se näyttää tai tuntuu. Vain jokainen itse voi löytää oman uskon. Sitä ei voi sanoa sanoina eikä sitä voi jakaa, sillä usko on jokaisen oma. Se määrittää meidät yksilöinä.

En ole uskontokuntien toimintaa vastaan. On tärkeää huomata, että kotoinen evlut-kirkkommekin tekee paljon toimintaa, johon ei liity mielestäni epäkorrekti jumalan löytämisen ohjeistaminen. Heidän toiminnassaan on paljon tärkeää sosiaalista työtä, joka on auttanut ja yhä auttaa ihmistä avun tarpeessa. Ja jos joku löytää uskontokunnan avulla paremman olon ja voinnin elämäänsä, ei sitä sovi kieltää. Uskonto on osa kulttuuridiversiteettiä – asioita, jotka ovat tarjolla, saatavilla eri muodoissaan niille jotka niitä hakevat. Yhtä lailla, niiden tulee olla vapaaehtoisia, asioita joista voi myös kieltäytyä. Niistä ei tarvitse pitää, mutta niiden on saatava olla olemassa, kunhan niiden olemassaolo ei ole pois joltakulta toiselta.

Mielestäni uskontoa ei saisi missään nimessä antaa perintönä lapselle. Se on pahinta mahdollista lasten pahoinpitelyä. Kun vanhemmat kertovat lapselle mihin uskoa, he eväävät lapselta kenties jopa loppuiäksi mahdollisuuden etsiä ja löytää oma uskonsa ja tarkoituksensa. Uskontokuntien tiettyjen toiminnan muotojen pitäisi mielestäni rajoittua aikuisille. Onko oikea ikäraja 15,16 vai 18, on sitten pidemmän mietinnän asia. Mielestäni kuitenkaan lasta ei pidä saada liittää uskontokuntaan vanhempien toimesta, vaan hänen pitää tiettyyn ikään itse päättää sellaiseen liittymisestä tai liittymättä jättämisestä.

Koulujen tehtävä on tarjota tietoa. Näin ollen kannatan pakollista uskonnon opetusta kouluissa, joskin hieman eri muodossa. Sen pitäisi kertoa eri uskontojen historiasta, taustoista, nykytilasta yms. Tyylin pitäisi olla teoreettista, eikä hurmoksellista. On äärimmäisen arvokasta tietoa ymmärtää eri uskontoja. Samalla pitää myös rohkaista lapsia löytämään itse oma elämänkatsomuksensa ja mahdollinen uskontonsa. Opetus olisi tyyliltään varmaankin yhdistelmä uskontoa, elämänkatsomustietoa, filosofiaa ja psykologiaa. En pidä positiivisena ajatusta, että uskonnot poistettaisiin opetuksesta tai jätettäisiin vapaaehtoiseksi. Tiedon puute voi ajaa ihmisiä uskomaan moneen äänekkäästi ja voimallisesti itseään markkinoivaan asiaan ja aatesuuntaan, jotka eivät usein johda hyvään. Hurmosliikkeet, ihmisten huijaamiseen keskittyneet uskonnot ja muut vastaavat toimivat vain niin kauan, kun epävarmoja ihmisiä on helposti huijattavissa. Koulujen tehtävä on tarjota tietoa tämän riskin pienentämiseksi.

Seksuaalitasa-arvo ja uskonnot ovat kuuma peruna, mutta asiaan on mielestäni kylmäpäinen, lyhytsanainen ratkaisu. Yhdistys tai yhteisö, myös uskontokunta, voi määrittää toiminnalleen rajat – ne voivat rajoittaa jäsenyyden vaikkapa vain heteroseksuaaleille jos näin haluavat. Kuitenkin, jos tällainen yhteisö saa tukea kunnalta tai valtiolta, sen on toimittava perustulain mukaisesti, eikä minkäänlainen ihmisten lokerointi ilman järkiperusteita (kuten miesten ja naisten wc:t) saa olla sallittua. Eli toisin sanoen, perustuslain tasa-arvopykäliä noudattamaton toiminta ei voi olla julkisesti tuettua – oli kyseessä uskonto tai pokerikerho.

On myös mielestäni huolestuttavaa, että perustuslaki sallii syrjinnän uskonnon verukkeella. Eiköhän tästä 1600-luvun trendistä voitaisi jo vähitellen luopua.

Itse lähden eri kannalta. En usko sokeasti yksityistämiseen, mutten myöskään yksityistämisen vastustamiseen. Omana tavoitteena pidän, että päätöksenteossa päästäisiin tästä suuresta pääargumentista eteenpäin. Yksityistämistä pitää mielestäni käsitellä tapaus kerrallaan avoimin mielin. Tapaus kerrallaan -ajatusmalli myös mahdollistaa paloittelun fiksun kokoisiin osiin. Tällöin myös pienillä paikallisilla yrityksillä on mahdollisuuksia.

Asioita, ei metodeja

Kuten varmaan valtaosa kansasta, minäkin olen kuullut yhtä lailla hyvää ja huonoa kummastakin näkökulmasta. En ole kuullut niin vahvaa argumenttia kummankaan näkökulman puolesta, että olisin valmis yksiselitteisesti yksityistämisen tai sen vastustamisen puolesta liputtamaan. En myöskään ole kuullut argumentteja tarkemman valvonnan, seurannan tai laaja-alaisen kehityksen puolesta. Yksityinen sektori ansaitsee ehdottomasti mahdollisuuden tehdä asiat kunnan vanhaa mallia fiksummin. Yhtä lailla julkinen sektori ansaitsee mahdollisuuden osoittaa olevansa yksityistä pätevämpi. Vain katsomalla eri osapuolten saavutuksia ja tutkimalla lopputuloksia voimme päättää jomman kumman mallin puolesta – tapaus kerrallaan.

Päätöksenteossa tarvitaan perustason nöyryyttä. Se lähtee valmiudesta myöntää jonkun muun pystyvän samaan lopputulokseen, kenties tehokkaamminkin. Nöyryyden avuksi tulee määrätietoisuus, valmius perääntyä aiemmasta päätöksestä, mikäli se osoittautuu tehokkaammaksi. Paketin ylläpitämiseksi tulee inhimillisyys, huolehtiminen niin työntekijöistä kuin asiakkaistakin, niin yksityisellä kuin julkisella puolellakin. Työntekijöiden siirtyminen kunnalta yksityiselle ei välttämättä ole suuri shokki oikein hoidettuna, mutta kuinka usein tämän prosessin sujumista tarkkaillaan kunnan toimesta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen?

Isoja ja pieniä

Yksityistäminen saa hullun kiillon silmiin monen jättifirman johdossa. Tämä ei johdu siitä, että he uskoisivat olevansa paras yritys tekemään palvelua, vaan siitä että he tietävät kilpailun olevan pientä. Yhä yleisempää on kritiikki huonosti hoidetusta kilpailuttamisesta. Toimittajan pitää pystyä tarjoamaan kuu taivaalta, hoitamaan jättimäistä kokonaisuutta. Tarjouksen muoto pitää tehdä niin millintarkasti, että tusina juristia pitää löytyä takataskusta. Vaatimuksia kuvaillaan muutenkin epärealistiseksi.

Mikäli väitteissä on edes hieman totuuden häivää, on huoleen aidosti syytä. Lopputuloksia katsellen ongelman voi allekirjoittaa – yhä useammissa tilanteissa voitto menee jättikokoiselle, usein monikansalliselle firmalle. Median toimiessa ainoana onnistumisen valvojana, alkaa myös olemaan merkkejä siitä että homma ei toimi, vaan kulut nousevat ja palvelu laskee. Vaikka kyse olisikin yksittäistapauksista, jäävät ne ihmisten mieliin. Huonommaksi tilanne muuttuu siinä kohtaa, kun kunta on tehnyt ylipitkiä sopimuksia eikä pääse virheistään irti. Kovin suurta halua ongelmien korjaamiseen ei myöskään tunnu olevan.