Liikenteen eri muodot ja niiden kehitys ovat lähes joka ehdokkaan aihelistoilla mukana. Itse koitan kuitenkin ajatella liikennettä kokonaisuutena ensisijaisesti, vasta sitten palasina. Lähtökohtana on oltava se, että jatkossakin liikenteeseen kuuluu monenmoista liikettä – jalankulkijoita, pyöriä, busseja, henkilöautoja ja raideliikennettä. Mikään näistä ei pian katoa, joten kaikkien tarpeet on huomioitava. Uskon myös, että yhden liikennelajin laiminlyönti heikentää muidenkin asemaa. Koen hyödyllisen liikennesuunnittelun tavoitteiksi pitkäjänteisen taloudellisuuden, tilankäytön optimoinnin, liikenneoptioiden välisen tasapainon ja rohkaisemisen järkeviin liikennevaihtoehtoihin. Hyödyllinen liikenne tarkoittaa mallia, jossa liikenteestä tulee vain sujuva metodi, tapa päästä paikasta toiseen. Hyvä liikenneratkaisu ei herätä suuria tunteita, se vaan toimii taustalla ja tukee ihmisten jokapäiväistä elämää.

Taustoiksi mainittakoon, että liikun itse paljon henkilöautolla pitkälti yrittäjän hullujen työaikojen ja rahdattavan tavaramäärän vuoksi. Käyttämäni Peugeot 307 HDI ei ole siitä pahimmasta päästä ympäristön tuhoajia. Se on myös järkyttävän ruma ja tylsä auto, joka ei kutsu luokseen. Mielestäni teen ns. turhia automatkoja kovin vähän, sillä en pidä auton ajamisesta. Kun tilanne sallii, käytän polkupyörää ja luonnollisesti kaupungin busseja. Keskustassa en autoile, vaan jätän auton parkkihalliin, Nalkalaan tai Metson lähelle ja hölkkään.

Nyt kun kokonaisuuden perusaate on kirjattu, siirryn yksittäisiin liikennemuotoihin.

Autot – hyvät, pahat ja rumat

Koitan pitää mielessä yksityisautoilua haukuttaessa, että se on valtiolle jättimäinen rahasampo. Edistyneet arviot esittävät jokaisesta autoilijoiden veroina maksamasta eurosta heille palautuvan vain hieman toistakymmentä senttiä esimerkiksi tieverkoston ylläpidon muodossa. Yksityisautoilijat myös melko pitkälti hyväksyvät aiheeseen liittyvät kulut ja korkeat verot. Toki henkilöautojen kasvavasta määrästä aiheutuu huomattavasti ongelmia, mutta ne huomioidenkin suurten tulojen merkitystä kansantaloudelle ei voi väheksyä. Autoilijoiden syyllistäminen ei mielestäni myöskään johda mihinkään. Itse asiassa toivoisinkin enemmän dialogia autoilijoiden kanssa. Huono keskustelun lähtökohta on “hyi, ajat autolla”. Parempi on “kerro miksi ajat autolla ja jutellaanpa miten saisimme sinut julkisen liikenteen käyttäjäksi”. Turha rakentaa kuilua autoilijoiden ja muiden välille, se ei ainakaan rohkaise vaihtamaan fiksumpiin optioihin.

Tieverkon kehittämisessä, sujuvammassa liikenteessä, tunneleissa sun muissa on monia näkökulmia, joita ei usein huomioida. Sujuvammasta liikenteestä hyötyvät ehkä eniten linja-autot. Kehätiet ja tunnelit vievät myös autojen massan pois asutusten läheltä. Huolet esimerkiksi Pispalan ja Härmälän asukkailta ovat aiheellisia, sillä läpikulkuliikennettä näillä alueilla on aivan liian paljon. Edelliseen auttaisi Rantatien tunneli, jälkimmäiseen auttaa pian valmistuva kehätie.

Rantatien tunnelia puolustan seuraavin perustein.
- Rantamaisemat ovat aivan liian hienoja autoilijoille, aivan liian arvokkaita tuhlattavaksi tiekäyttöön.
- Ruuhkista päästään tehokkaasti vain valoristeyksiä vähentämällä ja tunnelin myötä ne poistuisivat.
- Ranta-alueesta tulee paitsi hieno asuinalue, myös upeita yleisiä tiloja pyöräilyyn, kävelyyn yms.
- Asuinalue paikalla tuottaa kaupungille tuloa jatkuvasti, niin kauan kun siinä asutaan. Tie ei tuota mitään.
- Ratkaisu on pitkällä jänteellä taloudellisesti mielekäs. Plussalle voidaan jäädä.
- Vaikka automäärä kasvaisi, saasteet autoista vähenisivät kun nopeus on vakio eikä tule jatkuvaa pysähtelyä tai matelua.

Kun Hämpin parkki rakennetaan, uskon että valtaosa Hämeenkadun yksityisautoilusta voidaan kieltää. En koe sitä suurena menetyksenä, sillä Hämeenkatu on epämukava autoiltava eikä Hämeenkatua tarvita alueen liikkeissä asiointiinkaan. Poikittaisliikennettä ei tarvitsisi kieltää, se on autoilijoille kenties ainoa oleellinen Hämeenkadun käyttötarkoitus. Näsilinnankadun, Pellavatehtaankadun ja Aleksanterinkadun käyttö autoliikenteelle on tärkeää, sillä nämä väylät säästävät paljolta turhalta kiertelyltä. Näiden avulla voidaan turvata myös asiointi liikkeissä niissä tilanteissa, kun vaikkapa iso tavara on saatava liikkeestä autoon mukaan. Muut Hämeenkadun suuntaiset kadut jäävät toki myös käyttöön edelleen. Uskon Hämpin parkin ja Hämeenkadun autoliikenteen hiljenemisen olevan eduksi niin autoilijoille, muille liikennemuodoille kuin erityisesti Hämeenkadun kaupoille. Monella muulla paikkakunnalla paras myynti tulee sieltä, missä yksityisautoilu on kielletty.

Liikennevalojen nykytila hieman apeuttaa. Joudun usein ajamaan öisin ja yhä useammin odottamaan valoissa jopa minuutteja niiden vaihtumista tai sensorin toimintaa. Joskus punaiset vaihtuvat vasta kun jonoon tulee pari-kolme autoa. Jotkut reitit, kuten Hatanpään Valtatie, pistävät usein myös punaista punaisen perään. Joka valoissa pitää pysähtyä, kiihdyttää, pysähtyä. Se jos mikä aiheuttaa tarpeetonta meteliä ja saasteita. Vihreä putki toimi isäni mukaan Länsi-Saksassa jo 1950-luvulla, kumma on jos ei nykypäivän Tampereelle samaa saada.

Linjuriauto on maantien ässä

Sinisten bussien toiminnasta kommenttini ovat aika neutraaleja – sitä vain hyppää kyytiin ja pääsee perille. Se, etten ole sen kovempia tunteita kerännyt busseista osoittaa nykyjärjestelmässä olevan paljon hyvää. En uskokaan suurien ongelmien olemassaoloon. Mitä tulee vuorotiheyksien kasvattamiseen, vuorojen muutoksiin ja laajennuksiin, olen valmis luottamaan liikennelaitoksen omaan arvio- ja tutkimuskykyyn asiassa. Tärkeää on kuunnella eri kaupunginosien asukkaita, eikä vain osoittaa kehityssuuntia keskustasta käsin. Keskustelutilaisuudet eri kaupunginosissa ovat hyvä idea. On luonnollista, että lisäykset vuoroissa eivät aina suju uudelleenorganisoinnilla vaan myös lisää resursseja tarvitaan, mutta investoinnit voivat olla perusteltuja. Uskon tällaisia järkiperusteita löytyvän, jolloin koen lisärahoituksen hyväksyttäväksi. On vain huolehdittava, että tuet ovat pitkäjänteisiä eivätkä bussimatkaajat joudu yllättäen kärsimään pahan taloustilanteen tullen.

Valitettavasti lippujen hintojen nousu on tosiasia. Näin ei pitäisi olla, mutta jos korotusta tulee väkisin, tulisi se mahdollisuuksien mukaan kohdistaa vain kertalippuihin. Näin tiettävästi ollaan pelaamassakin ja ratkaisu on viisas. Bussia ensisijaisena kulkuvälineenä käyttäville ei tule kasata lisää maksupaineita. Lippujen hinnat eivät saisi nousta enempää, laskukin olisi ihan paikallaan. Tämä tosin tarvitsee myös valtiota apuun.

Kaupunki voisi työnantajana näyttää esimerkkiä varmistamalla työmatkaliput kaikille työntekijöilleen. Ymmärtääkseni tämän oikeuden saa vasta muutaman kuukauden työnteon jälkeen. Esimerkki on huono, sillä alussa jos koskaan tätä tukea tarvitaan eniten. On hyvä muistaa, että kaupunki maksaa tässä itselleen, sillä rahat tulevat bumerangina takaisin julkisen liikenteen käytön myötä.

Ympäristöystävällisemmät linja-autot voivat olla perusteltuja ratkaisuja. On tärkeä varmistaa kyseessä olevan Suomen oloihin sopivan tekniikan ja myös huolehdittava, että sen ylläpito on taloudellisesti vähintään yhtä järkevää kun nykyisen kaluston. Uskon henkilökohtaisesti ainakin kehittyvään suomalaiseen hybriditekniikkaan, joka voi olla taloudellisesti todella mielekästä viimeistään nousevien polttoainehintojen myötä. Maakaasu voi olla hyvä idea, mutta taloudelliset edellytykset on laskettava ensin huolella. Pelkän mainoslauseen vuoksi näihin ei tule investoida. Seurataan tekniikan kehittymistä tarkkaan ja ylläpidetään valmiutta mielipiteiden muutokseen kun kehitys tai muuttuvat lähtökohdat antavat siihen syytä. Hyväksi syyksi lasken ratkaisun, joka säästää investoinnin takaisin pitkässä juoksussa.

Erinäisiä julkisen liikenteen rahoitusideoita ja polttoaineveron kohdennusta vain henkilöautoihin on ajatuksissani, mutta nämä eivät ole asioita joita kunnat voivat päättää. Toivottavasti niistä puhutaan viimeistään eduskuntavaalien alla.

Kahdella pyörällä komeasti

Polkupyörän näppäryys on vailla vertaa. Muistan aikoja, jolloin poliisit kyttäsivät pyöräilijöitä Hämeensillalla, jonka kahta puolen olivat pyörätiet mutta sillalla pyöräily oli kielletty. Kyllä mahtoi moni pyörä jäädä talliin niiden turhien sakkojen jälkeen. Enpä myös muista, että minua olisi esimerkiksi lyöty kävelykepillä päähän pyöräillessäni kävelykadulla, mitä tapahtui useastikin vielä muutama vuosi sitten. Nämä pyörävainojen ajat ovat ainakin osin poistuneet, mutta tekemistä on reilusti. Pyöräilijöille mieluisten ratkaisuden kehitys ei ole kiinni yhdestä asiasta.

Hämpin parkin rakentamisen jälkeen ainakin läpiajoliikenne voidaan Hämeenkadulta kieltää yksityisautoilta. Se tuo lisää tilaa, josta on helppo osoittaa riittävästi tilaa myös pyöräilijöille. Ennen sen valmistumista on kuitenkin elettävä pienessä tilassa ja vaikeassa tilanteessa. Itse uskon tähän tiedottamisen olevan parhaana apuna. Sekä pyöräilijöiden että jalankulkijoiden on kunnioitettava toistensa tilaa, pidettävä silmät ja korvat auki. Tämä ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Tiedotusta tarvitaan monessa mediassa, monessa laitoksessa. Kun tieto on saatu perille, tarvitaan myös valvontaa. Toinen vaihtoehto on siirtää pyörätiet ajoradan reunoihin, mutta Hämeenkadun kivetys on turhan kova pala polkupyörille, eikä ole kohtuullista vaatia pyöräilijöitä tuhoamaan kulkuvälineensä siten.

Aikanaan Koskikeskuksessa työtä tehneenä arvostin suurenmoisesti sieltä löytynyttä pyöräparkkia henkilökunnalle. Pyörän sai huoltokerroksen talliin, suojaan kylmältä, sateelta ja suurelta osalta roistoja. Bussimatkaaminen jäi melkein heti unholaan kun tästä optiosta kuulin, sen verran rohkaiseva etu se oli. Kaupungin tulisi toimia esimerkkinä tällä alalla ja osoittaa polkupyörille vähintään yhtä asialliset tilat kun autoilevalle henkilökunnallekin. Joissain tiloissa asialliset pyöräpaikat on, toisissa ei. Jos tilaa sisäpihalta tai hallista ei löydy, kameravalvonnan asentamista pyörien pysäköintialueelle tulisi harkita. On tärkeää madaltaa kynnystä pyöräilemiseen kaikin keinoin.

Eräs kaupungin työntekijä ehdotti myös työnantajan kustantamaa pyörähuoltopäivää. Keväällä pyöräkauden alkaessa ajatus olisi mukava ja tuettava. Vastaavia pieniä avustustapoja löytyy myös vaikkapa kypärän hankinta-avun muodossa. Tällaisia malleja ainakin yksityisellä puolella on nähtykin.

Pyörä- ja kävelyteitä mahtuisi enemmänkin. Olen huomannut rautateiden varsien olevan usein kävelijöiden runsaassa käytössä, vaikka kulku tälle alueelle mainitaankin kielletyksi. Multisillassa kielto ei ainakaan vähennä suosiota. Toisaalta, jos radan vierusta asfaltoitaisiin ja tehtäisiin siten siitä optio myös pyöräilijöille, saisimme helposti ja halvalla mukavia kulkureittejä. Yksi tällainen veisi Multisillasta Sarankulmaan, kenties vielä molemmista päistä pidemmällekin. Muita vastaavia löytyy reilusti. Helsingissä tämä toimii, joten en jaksa uskoa dialogin ratahallintokeskuksen kanssa olevan mahdotonta.

Kevyen liikenteen väylien kehittyminen tarvitsee joskus myös siltoja ja fiksumpia reittejä. Jos pyörällä työmatka tulee paljonkin autoilua lyhyemmäksi, se houkuttelee yhä useampia harkitsemaan optioitaan. Pyörätie kun ei autotien tavoin raiskaa maisemia ja rauhaa mennessään.

Raiteilla rullaillaan

Raideliikenne taitaa olla eniten kaupunkilaisia – myös minua – jakava aihepiiri. Olen koittanut etsiä sopivaa kompromissiratkaisua ja ainakin maalaisjärjen avuin pystyn yhteen lopputulokseen päätymään.

Raideliikenteen kehittäminen on tärkeää. Sen merkitys pääkapunkiseudulla on erinomaisen huomattavaa eikä sen kätevyyttä voi kiistää. Parempi olisi kuitenkin lähteä ensin siitä mitä on ja vasta sitten maalata taivaanrantaa. Konkreettisesti puhuen, rakentamisen pitäisi lähteä nykyisten raiteiden ympäriltä. Niillä tavoitetaan huomattava määrä kaupunkilaisia ja raiteiden ympärillä on pääsääntöisesti reilusti tilaa mahdollisesti tarvittaville lisäraiteille ja pienille paikallisasemille. Suurin haaste tuntuu olevan keskustelu kaupungin ja valtion rautatielaitosten välillä. Jälleen kerran – toimii se Helsingissäkin, ei se voi mahdotonta olla. Tässä projektissa kaupungin edustajia tarvitaan myös lähialueilta, sillä Tampereen lisäksi ainakin Lempäälä ja Nokia ovat tärkeitä osapuolia. Heillä netottavaa on kenties vielä Tamperettakin enemmän, kun työmatkaliikenteen edellytykset paranevat kertaheitolla reilusti.

Kun nykyiset raiteet on saatu hyötykäyttöön, on otettava silmä käteen ja katsottava miten homma toimii. Kylmä järki voisi olla kovinkin voitokas työkalu arvioitaessa mikä sujui, mikä ei ja kuinka hyvin järjestelmä toimii. Tällöin kaupunkilaisillakin on kuitenkin jo konkreettinen kuva lähialueen junaliikenteestä ja sen toimivuudesta. Se helpottaa keskustelua ja jatkon mietintää. Kenties silloin olemme kypsempiä miettimään pikaratikoita, uusia raiteita ja uusia reittejä. Todennäköisesti potentiaalisten reittien ja kohteiden löytäminenkin helpottuisi. Tällä hetkellä en kuitenkaan lähtisi visioimaan liian pitkälle. Haluan sallia itselleni mahdollisuuden olla uusien ratojen ja reittien rakentamisen puolesta tai vastaan, kunhan olen vähän viisaampi itsekin.

Tilankäytön osalta on vaikea olla näkemättä Viinikan ratapiha-aluetta hullunkurisena tilanteena. Melkoinen määrä tilaa melkoisen läheltä keskustaa varattu junaliikenteen ylläpidolle. Vaihtoehtoisia sijainteja tälle toiminnalle on esitetty monesta suunasta ja ymmärtääkseni ydinkeskustan läheisyys ei juurikaan edesauta ratapihan töitä. Nykyinen sijainti ei myöskään salli laajennuksia. Huomioiden Hatanpään alueen kehitys ja Viinikan-Nekalan alueen kasvupotentiaali, en usko ratapihan nykyalueen jäävän turhaksi, jos rautatieliikenteen ylläpitotoiminnot siirtyisivät muualle. Ja kun rata menee edelleen vierestä, asuinalueen rakentamisen näkökulmasta tarjolla olisi taas yksi mainio julkista liikennettä suosiva kodin paikka. Ja jos ratapiha tarvitsee lisää tiloja ja resursseja paikallisliikenteen kehittymisen myötä, iskemme kohtuumäärän kärväsiä samalla iskulla.

Kävellen kiltisti

Niin, jalkojakin voi todella käyttää. Se hyvä puoli jalankulussa on, että se mahtuu paikkoihin missä muilla on ahdasta. Pujottelua se ei siltikään saisi olla. Ylläolevat tekstit pyöräilyn kehityksestä ovat pitkälti myös kävelijän näkökulmasta päteviä.

Yksi vaikea kysymys ovat kävelyteiden liukkausongelmat talvisin. Lämmittäminen ei ole sitä ympäristöystävällisintä toimintaa, mutta kokonaislaskua on katsottava. Keski-iän noustessa yhä useampi on potentiaalinen liukastuja ja jokainen pieni onnettomuus voi olla kallis. Taloudellisesti puhuen oleellisten alueiden pitäminen sulana ennaltaehkäisee ongelmia. Lopputuloksia mietittäessä monelle vanhukselle mahdollisuus turvalliseen kävelyyn voi olla riittävä syy enempään liikkumiseen omin jaloin, eikä se ole kuin eduksi. Näin ollen tämäkin on aihe, jota on syytä pitää esillä tarvittaessa.

Vaikkakin pyrin pitämään keskustelua lähempänä realismia kun utopiaa, katson tämän aiheen sallivan hieman enemmän jälkimmäistäkin. Kyseessä on kertomuksia omista taustoistani, ajatuksista ja mietteistäni politiikan saralta. Kenties jokin lukija ymmärtää paremmin miten ajatuksenjuoksuni toimii tämän myötä. Varoitan kuitenkin – konkreettisia asioita tässä tekstissä on heikonlaisesti.

Miksi en pidä puolueista

Puolue on mielestäni synonyymi kompromissille. Puolueiden hallintotyylien väliset erot tekevät kompromissista joko tukijalan tai talutushihnan, useimmiten jotain siltä väliltä. Ryhmäkuri voi pakottaa ihmiset toimimaan vastoin omantuntonsa ääntä, jolloin on rikottava joko luottamus puoluetovereihin tai omaan uskoonsa. Usein tulilinjalle joutuvat myös äänestäjille annetut lupaukset. Toki fiksu poliitikko valitseen puolueen omien aatteidensa pohjalta eikä päinvastoin. Polittisen puolueen valinta on parhaimmillaan omien aatteidensa syy eikä seuraus. Enemmän tai vähemmän se on kuitenkin myös kompromissi.

Vaikka puolueen linjana olisi tukea yksilöllisyyttä ja olla vaatimatta ryhmäkuria, jäsenyys on silti myös leima hyvässä ja pahassa. Puolueen johtohenkilöiden puheet heijastuvat jokaiseen sen jäseneen ja ehdokkaaseen. Puolueiden sisäiset isot riidat, joita etenkin suurimmilla puolueilla tuntuu olevan säännöllisesti, ovat myös omiaan vaikuttamaan jokaiseen puolueen kanssa tekemisissä olevaan, toki siis myös äänestäjiin ja kannattajiin. Tämä kaikki riippumatta siitä, mitä nimenomainen ehdokas tai jäsen itse ajattelee, tekee tai sanoo.

Vaihtoehtoja puolueille

Ajatukseni vaihtoehdoista ovat luonnollisesti täysin teoreettisia ja siten varmasti hiomattomia. Vain käytäntö osaa viimeistellä asian, tai kuten tietotekniikan alan sanonnat asian ilmaisevat, pelimies testaa tuotannossa. Allaolevaa ei myöskään pidä tulkita valmiina ratkaisuna, vaan ajatuksina, joiden pohjalta ratkaisu löytää osan suuntaviivoistaan.

Ajatuksissani poliittiset puolueet muotoutuisivat poliittisiksi yhteisöiksi ja yhdistyksiksi. Henkilö voisi luonnollisesti kuulua useampaan ja yhdistysten välinen yhteistyö on mahdollista.

Asettelu ehdokaslistoille tapahtuisi yksilöinä. Poliittiset yhdistykset eivät saa olla päättävinä tekijöinä ehdokkaiden valinnassa, vaan ihmisen on pystyttävä itse lähtemään liikkeelle, toki tietyin tasaveroisin kriteerein. Yhdistykset voisivat toki tehdä yhteistä kampanjointia, markkinointia ja tiedotusta.

Etenkin valtiollisen median olisi toimittava fiksummin vaalien alla. Nyt valokeilassa ovat lähinnä ne, joilla on isoin vaalibudjetti ja joiden odotetaan voittavan vaaleissa. Keskustelun aiheena on joka tilaisuudessa kaikki maan ja taivaan väliltä. Totuus löytyisi sattumanvaraisuudella, teemapohjaisilla keskusteluilla, erikoisuuksien etsinnällä ja puolueettomalla vastakkainasettelujen tutkinnalla.

Toivon kirjoittelevani tähän lisääkin ajatuksia, mutta koen päivän politiikan kiireisemmäksi kun taivaanrannan maalailun, joten tämä saa odottaa nyt.

Miten toimin nykypolitiikassa

Pyrin elämään realismin matkassa, tässä ja nyt. Se tarkoittaa, että välttelen paikkoja, jossa joudun tiukan ryhmäkurin äärelle. Hyväksyn sen, että puolueen valinta leimaa minua, mutta pyrin silti luomaan itsestäni oman, ei puolueen näköisen kuvan. En ole halukas kylvämään pakkoa enempää puolueen logoja toimintaani. Harrastan mieluusti dialogia itselleni läheisistä asioista puoluetoverien kanssa, käyn heidän kanssa kahvilla tai oluella ja pyrin pitämään keskustelua yllä. Ilmaisen erimielisyyteni selkeästi ja poistun keskustelusta johon en koen mahtuvani.

En pelkää puoluerajoja. Jos toisen puolueen jäsen on kanssani samaa mieltä, koen sen samanlaiseksi tilanteeksi kun samanmielisen puoluekaverin. En koe mitään ongelmaa yhteisessä kampanjoinnissa, dialogissa, promootiossa tai muussakaan vastaavassa, jos lähtökohtana ovat yhteiset ajatukset. Osaan nimetä useammastakin puolueesta ihmisiä, joiden kanssa olen monista aiheista samaa mieltä. Vain yksi poikkeus on – keskustapuoluetta pidän yksiselitteisesti rikollisjärjestönä, enkä halua toimia yhteistyössä rikollisten kanssa. Olen todistanut heidän jäsenistöstään liian paljon talousrikoksia, uhkailua, väärennöksiä, huijausta ja oikeastaan kaikkea sitä, mikä voi vain tuhota yhteiskuntaa. Moisen anteeksiantamiselle ei näy olevan edellytyksiä, vaikkakaan en moista poissulje mahdollisuutena. Minusta moinen korjausliike ei voi kuitenkaan lähteä liikkeelle. Asia on myös luonteeltaan niin vakava, etten voi tai halua pehmittää sitä ruusuisemmalla, diplomaattisemmalla tekstillä.

Tällä hetkellä, Vihreiden listoilta liikkuessani olen listautunut sitoutumattomaksi, eli en ole Vihreän Liiton jäsen. En usko, että aivan pian haluan myöskään jäsenyyteen ryhtyä. Sen verran monesta asiasta olen puolueen johtohenkilöiden kanssa eri mieltä. Se ei ole syy riitaan tai osoitus kunnioituksen puutteesta heitä kohtaan. Se on vain tapani ilmaista, etten halua allekirjoittaa mietteitäni samalla kynällä. Se ei myöskään tarkoita, ettenkö arvostaisi monia heidän jäseniä, henkilöitä ja yhteisiä mietteitä.

Monet syyt Vihreiden valintaan tulivat myös yllä sanotuksi. Koen heidät tällä hetkellä ainoaksi toimivaksi puolueeksi, jolla on asianmukaisia kannanottoja tietotekniikan saralla. Paljon tästä on varmasti Jyrki Kasvin ansiota. Vihreät myös noteerasivat toimintani nuorisokulttuurien piirissä ja ovat aiemminkin tukeneet nuorten suosimien marginaalikulttuurien olemassaoloa. Samalla muut puolueet eivät olleet osoittaneet mitään kiinnostusta aiheeseen ja onpa näistä harrasteista etsitty suurten puolueiden parissa syyllisiäkin mitä ihmeellisempiin ongelmiin yhteiskunnassa.

Mitä toivon lähitulevaisuudelta

Seuraan suurella mielenkiinnolla Piraattipuolueen kehittymistä. Koen yhden aihepiirin puolueet positiiviseksi kehityssuunnaksi. Aika lailla jokainen puolue on alkuvaiheillaan ollut yhden aiheen puolue. Jos sellaisen toteuttaa oikein, se on piristystä politiikkaan, ihmisten ja asioiden tuomista takaisin valokeilaan puolueiden sijaan. Piraattipuolueen provokatiivista nimeäkään en pidä enää pahana, vaikka sitä aluksi kritisoinkin. Pian muistin, että perinteisiä provokatiivisia puoluenimiä ovat mm. Liberaalit, Maalaisliitto, Sosiaalidemokraattinen puolue ja Vihreä liitto. Provosointi on sallittua, etenkin kun se ei ole tarkoitushakuisesti loukkaavaa ja käytetty termistö kuvastaa suoraviivaisesti sitä, mistä toiminnassa on kyse.

Toivon, todennäköisesti turhaan, että media ryhdistäytyisi työssään. Tällä hetkellä Yleisradiota myöten joka media vaan rohkaisee ostamaan poliittisen aseman rahalla. Toimittajien ennakkoluulotkin ovat omiaan pahentamaan tilannetta, joskin tämän osalta on myös merkkejä positiivisesta kehityksestä. Toimittajan ei pidä päättää mielipidettä aiheesta, vaan antaa keskustelun käydä. Olen hävennyt silmät päästäni keskusteluja, jossa poliittisesti epämiellyttävän mielipiteen omaavaa henkilöä grillataan paitsi keskustelun vastapuolen, myös toimittajien puolesta. Se on vastaan paitsi sananvapautta, myös toimittajan työn eettistä pohjaa. Myös, ja erityisesti väärien mielipiteiden on päästävä esille.

Tämä on yksi aihe, josta ei vain voi yhdellä tai kymmenellä sivulla kirjoittaa kaikkia ajatuksiaan. Lähden siis liikkeelle perusaattesta ja tarkennan tätä esimerkeillä. Palautteen pohjalta lisäilen tekstiä tarpeen mukaan.

Ensin pari sanaa taustoista. Olen asunut demokratian luvatussa maassa, USA:ssa pari vuotta lapsena. Olen siellä vieraillut myös myöhemmin. Nykyisessä työympäristössäni törmään jatkuvasti niin ulkomaan vieraisiin kun maahanmuuttajataustaisiin työntekijöihin. Uskon omaavani jonkinlaisen ruohonjuuritason näkökulman eri kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaamiseen arjen parissa. Väitän myös, että nautin kulttuurien kohtaamisesta, oli se sitten taidenäyttelyn, gastronomian tai filosofisen debatin muodossa tapahtuvaa. Maahanmuuttajilta toden totta irtoaa värikkäitä ideoita ja heidän kanssa voi päästä mukavaan juttuun. Työtäkin he tekevät siinä missä suomalaistaustaisetkin.

Koko paketti tiivistyy mielestäni siihen, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä, eikä heitä pidä käsitellä vähemmistöinä tai poikkeuksina, vaan tasa-arvoisina ihmisinä siinä missä suomalaistaustaisiakin. Heille pitää suoda samat oikeudet ja velvollisuudet. Heidän on sopeuduttava työelämässä samaan muottiin mihin suomalaistaustaistenkin ja saatava samasta työstä samaa palkkaa. Maahanmuuttajalapsille tulee suoda mahdollisuus käydä samaa koulua, opiskella samoja aineita ja hankkia ystäviä yli ihonvärin ja kulttuuritaustan rajojen. Heidän tulee harjoittaa uskontojaan samojen mahdollisuuksien ja rajojen puitteissa kuin muidenkin.

Emme voi tehdä uusia sääntöjä tai kiintiöitä maahanmuuttajia varten, sillä se olisi kyseenalaista paitsi tasa-arvon, myös kestävän kehityksen kannalta. Sen sijaan voimme huolehtia että maahanmuutto huolehditaan siten, että maahanmuuttajilla on kaikki tarpeelliset eväät suomalaisessa yhteiskunnassa elämiseen. Maamme perustuslaki antaa loistavat eväät tämän paketin toteuttamiseen.

Tätä tiivistelmää sovellan mm. seuraavin näkökulmin.

Uskonto vastaan työ

Uskon tilastoihin, mutta myös maailman värikkyyteen. Suomi on yksi itsenäinen maa satojen joukossa. Suomella on kieli, lippu ja presidentti, mutta myös historia ja tavat. Mielestäni Suomi on varsin avoin maa ja sallimme monia yksilön vapauksia lainsäädännön lisäksi myös työ- ja kaveripiireissä varsin hyvin. Suomalainen työilmapiiri on keskimäärin monella tapaa vapaa ja välitön, mutta tuntee se rajojakin. Pidämme esimerkiksi uskonnon mieluusti poissa työpaikoilta ja parhaamme mukaan myös politiikasta ja valtion hallinnosta. Tämä ei joissain kulttuureissa ole itsestäänselvyys. Tämä näkyy myös tilastoissa, joissa jotkut maahanmuuttajaryhmät työllistyvät huonosti, vaikka monilla muilla ryhmillä tätä ongelmaa ei ole.

Tämän myötä esitän väitteen, jonka perimmäinen tarkoitus on korostaa arvostustani ihmisten erilaisuutta kohtaan: suomalainen yhteiskunta ei ole yhteensopiva jokaisen maailman kulttuurin kanssa. Ei maailmassa olisi tätä määrää maita, jos kaikissa olisivat identtiset arvot ja tavat. Oleellisimpia perusteita erilaisuudelle ovat uskonnolliset rajat. On maita ja kansanryhmiä, joista tulevat maahanmuuttajat sopeutuvat Suomeen huonosti. Sen myötä on fiksua huomioida kulttuurierot maahanmuuton osana. On kohteliasta ja ihmisarvon mukaista pyrkiä kohdentamaan Suomen kansainvälistä markkinointia niihin maihin, joista tulevat maahanmuuttajat ovat perinteisesti sopeutuneet hyvin maamme oloihin.

Suomessa on maahanmuuttajia ja heitä mahtuu tänne lisää. Meidän on oltava selväsanaisia kertoessamme potentiaalisille maahanmuuttajille Suomen oloista. Jotkut heistä saattavat todeta suomalaisen yhteiskunnan olevan heidän arvojensa vastainen. Tällöin Suomi on huono kohdemaa ja jokin muu maa tarjonnee juuri sen yksilön arvoille paremmin sopivan ympäristön. Se on luonnollinen, ihmisarvoinen valinta johon ei liity draamaa. Valtaosalle maahanmuuttajista Suomi on kuitenkin hyvä vaihtoehto. Maahanmuuttoviranomaisten tehtävä on tällöin valmentaa tulijaa parhaan mukaan niin, että hän pystyy toimimaan osana yhteiskuntaa ilman, että häntä pitää käsitellä maahanmuuttajana, vähemmistön edustajana.

Kielimuuri

Suomen ensisijainen virallinen kieli on suomi. Sen osaaminen on käytännössä välttämättömyys täällä elämiseen. Poikkeuksia on muutamien ruotsinkielisten kuntien osalta ja käytännössä myös sujuvalla englannin kielellä pärjää, se kun sattuu olemaan maailmankieli. Suomen perustuslaki määrittää kieleen liittyvät asiat mainiosti. Käytännössä se tiivistyy kahteen asiaan. Ensinnäkin Suomessa on oikeus saada julkista palvelua suomen ja ruotsin kielten lisäksi saamen kielellä tietyissä puitteissa, kuten myös viittomakielellä. Toisekseen perustuslaki takaa kaikille ryhmille oikeuden kehittää kieltä ja kulttuuriaan.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Suomessa opiskellaan kouluissa ensisijaisesti suomen tai ruotsin kieltä. Näistä jompi kumpi, loogisesti mieluummin suomi, tulee osata yhteiskunnassa pärjätäkseen. Lisäksi muita kieliä voi opiskella ja oppilaitokset toteuttavat muiden kielten opetusmahdollisuutta kysynnän mukaisesti. Mikäli maahanmuuttajan alkuperäiskieli on tarpeeksi suosittu, sekin voi päästä vapaaehtoisten kielten tarjontalistalle. Näin ei välttämättä aina ole, mutta koulujen tiukat budjetit huomioiden yksittäisen lapsen kiinnostus valinnaiseen aineeseen ei vain ole riittävä peruste uusien opetusmahdollisuuksien tarjontaan. Mikäli alkuperämaakielen teorian opiskelu koetaan perheessä tärkeäksi, on perheelle toki oikeus etsiä opetusta vapailta markkinoilta, kansalaisopistoista tai muiden vastaavien reittien kautta. Tällöin toteutuu oikeus omaan kieleen tasa-arvoisesti.

Vieraita kieliä on hyvä käyttää maahanmuuttoprosessin alkuvaiheissa, mutta on taloudellisesti tehotonta viedä asiaa tätä pidemmälle. Virastot, oikeuslaitos ja muut julkiset tahot toimivat perustuslain mukaisesti ja tarjoavat palveluja kotimaisilla kielillä. Yksityiset yritykset voivat toki toimia vapaammin, monet kansainväliset yritykset toimivatkin myös Suomessa englannin kielellä. Lienee myös hyvä kompromissi laajentaa joitain julkisia palveluja englannin kielelle, sen taidot kun ovat varsin yleisiä kautta maailman ja se myös suomalaisilta sujuu.

Kulttuuridiversiteetti

Maahanmuuttajat ovat avartaneet kulttuuridiversiteettiämme vuosikymmenten aikana reilusti. Se näkyy eri maiden ruokakulttuureja esittelevinä ravintoloina, taidenäyttelyinä, musiikkina, tanssina ja teatterina sekä monin muin tavoin. Nämä ovat kaikki aarteita, jotka ovat tarjolla halukkaille. Ne ovat myös kaikki vapaaehtoisia, asioita jotka eivät ole pois muusta. Ilmiö on tässäkin laajuudessa vuosikymmeniä vanha, eikä ole tietääkseni tuhonnut suomalaista yhteiskuntaa.

Tätä ei voi tarpeeksi korostaa – kulttuureja mahtuu tälläkin hetkellä Tampereen kaduille vino pino. Näistä osa on hyvinkin erilaisia, mutta ne eivät aiheuta sellaisia pelkotiloja, mitä monet tuoreet kulttuurikeskustelut tekevät. Syy on nimenomaan näiden vaihtoehtojen vapaaehtoisuus. Ne ovat tarjolla minua varten, jos niin haluan. Ja jos jotain näistä kulttuuri-ilmentymistä haluan vierastaa, se minulle sallitaan.

Lainaan tuttavaani Oula Lintulaa naapuripuolueesta. Hän kommentoi aihetta seuraavasti ja koen hänen löytäneen asiasta tärkeän näkökulman.

Ei ihminen ole epänormaali, jos hän vierastaa vierasta. Joillekin kulttuuridiversiteetti sopii ja hyvä niin, toisille riittävät kotoisat perinteet ja se heille suotakoon ilman rasismi- tai muitakaan leimoja. Naurettavimmilleen touhua on vedetty UK:ssa, jossa on huolestuneina seurattu, miten kolmivuotiaat lapset sanovat päiväkodissa tuputetulle eksoottiselle ruoalle yuk. Pohditaan, etteivät kai taustalla vain ole vanhemmista kumpuavat ennakkoluulot.

Olen kirjoitellut erikseen myös kulttuuridiversiteetistä yleisemmin.

Kyselyiden mukaan vanhusten ja muidenkin hoito sekä näitä ympäröivät asiat ovat kunnallisvaalien tärkein aihe. Asia on noteerattu melko tarkkaan jokaisen ehdokkaan toimesta, eikä suotta – etenkin Tampereella aiheesta nousseet ongelmat ovat järkyttäviä.

Tunnustan, että tietoni vanhusten hoidon tilasta ovat välillisiä. Tunnen alalla työskenteleviä henkilöitä, niin palkollisia kuin vapaaehtoisiakin. Korviini kantautuneet kertomukset ovat samaa tasoa kuin Aamulehden uutisoimatkin – väkeä ei vain riitä. Tästä aiheutuu oravanpyörä vähäisen henkilökunnan jaksamisen suhteen. Sen sijaan terveydenhoidon porsaanreiät ja ongelmat ovat henkilökohtaisestikin tuttuja. Loppujen lopuksi henkilöstön puutteeseen ja huonoon organisointiin nämäkin ongelmat useimmiten kaatuvat. Myös vaihtoehtojen suppeus aiheuttaa tietyissä tilanteissa tarpeetonta rahan ja muiden resurssien käyttöä.

Käsittelen asiaa muutaman kysymyksen näkökulmasta.

Mistä tekijät?

Olen valmis luottamaan terveydenhoitoalan henkilökunnan mietteisiin ja kannanottoihin – väkeä tarvitaan lisää. Pelkkä palkkaus ei kuitenkaan ole ratkaisu, jos sopivia työntekijöitä ei löydy. Haasteena on yhtä lailla työpaikan viihtyisyys. En usko palkkojen olevan aiheena niin tärkeä kun työpaikan viihtyvyys yleisesti. Toki palkan pitää vastata työn vaativuutta, mutta suurikaan palkka ei auta, jos työilmapiiri on tulehtunut ja työ ei ole palkitsevaa. Tämä palaa myöskin perusfilosofiaani ihmisen hyödyllisyydestä – työntekijälle on jäätävä tunne siitä, että tehty työ on tärkeää, sen on voinut suorittaa kunnialla ja se on ollut hyödyksi.

Vapaaehtoistyöntekijöiden panostakaan ei sovi aliarvioida. On muistettava, että moni haluaa tehdä vapaaehtoistyötä toisten ihmisten hyväksi. Vaikkakaan vanhusten hoitoa ei voi rakentaa vapaaehtoisen panoksen varaan, on vapaaehtoistyön mahdollisuutta pidettävä avoimena. Monesti hyvin pieni työpanos voi olla hyvin suuri apu vanhuksille, hieno lisä hoitajien tekemään työhön. Vapaaehtoisen työn tekijät ansaitsevat kiitoksen ja noteerauksen. Mahdollisuuksista pitäisi myös tiedottaa laajemmin eri ikäryhmissä. Monia nuoria vapaaehtoisia on kehuttu julkisesti, mutta kuinka moni nuori tietää näistä mahdollisuuksista? Tiedotetaanko nuorille aiheesta heidän omien kanavien kautta? Kokemukseni mukaan nuoret ovat hyvinkin halukkaita tekemään pieniä asioita yhteisen hyvän puolesta, kunhan palkkiona on iloinen mieli. Rekrytointi on haasteellista, muttei mahdotonta.

Mistä rahat?

Aika isoon osaan näistä ongelmista auttaa kylmä raha. Peruspalveluiden hyvä toimivuus tukee yhteiskunnan toimivuutta ja auttaa ihmisiä suoriutumaan elämän eri vaiheista. Hyvin toteutetut palvelut säästävät aikaa, vaivaa ja rahaa. Tämän myötä olen myös valmis kannattamaan verojen nostoa mahdollisena ratkaisuna, mikäli rahakirstut näyttävät tyhjiltä hoitohenkilökunnan hukkuessa työn kasvavaan määrään. Tilanne ei näytä Tampereella niin huonolta nyt, mutta on myös osattava vastata määrätietoisesti rahapulan ongelmaan. Se ei saa olla tekosyy hoidon laiminlyöntiin.

Palvelumaksujen korotusten suhteen olen hieman skeptisempi. Erityisesti kiinnittäisin huomiota toistuvasti hoitoa tarvitseviin, sillä näissä tapauksissa pienikin maksu usein toistuvana voi kerääntyä suureksi summaksi. Maksujen porrastus eri muodoissaan on yleensä tervettä. Nollamaksuluokat eri palveluissa ovat asia, joita on käytettävä varoen. Ilmainen palvelu kun tuppaa olemaan suosittu myös niille, jotka eivät sitä välttämättä tarvitse. Pienikin maksu tuo tietyn tarpeellisuuskynnyksen. On vain huolehdittava että maksu on todellakin sellainen, josta sen todennäköinen maksaja varmasti suoriutuu.

Mistä oikeat vaihtoehdot?

Puheet ihmisarvoisesta vanhenemisesta ovat aina aiheellisia. Omassa kodissa asuminen on tärkeä oikeus ja sen mahdollisuuksia tulee kehittää. Tampereella rakennetaan myös palveluasumisen taloja eri puolelle ja tämä on kehityksen suuntana positiivista. On toivottavaa, että tällaisia asuntoja rakennettaisiin edelleenkin laajalti eri puolille kaupunkia, jotta asunnoissa olisi myös reilusti valinnanvaraa.

Kotona asumisen toimivuus edellyttää monien vanhojen virheiden kaivamista, myöntämistä ja oikaisua. Yksinkertaisten hakemusten ylipitkät käsittelyajat, tarpeeton byrokratia ja ihmisarvon unohtaminen ovat todellisia ongelmia, jotka eivät kuitenkaan ole mahdottomia ratkaistavia. Hyvä paikka liikkeellelähtöön on nostaa pöydälle esitetyt ongelmat, katsoa niiden syitä alkuun asti ja pyrkiä korjaamaan ongelmien juuret oireiden korjaamisen sijaan. Toki tähän mennessä keitetty soppa on syötävä, mutta siten ei estetä ongelmien toistumista.

Mistä säästetään?

Itseisarvoisesti ihmisten hoidosta on huolehdittava, eikä siitä voi tinkiä. Säästöt löytyvätkin mieluiten toiminnan tehostamisesta. Liiketaloudesta tuttua on myös konsepti keskittymisestä ydinliiketoimintaan. Onko kenties esimerkiksi terveydenhuollossa palasia, jotka eivät kuulu terveydenhuollon tehtäviin?

Helsingin Sanomat uutisoi 22.9 vieraiden kulttuurien ja uskontojen aiheuttamista lieveilmiöistä lääkärien työssä. Tämä on valitettavan surullinen esimerkki tilanteista, jossa lääkärit eivät pääse tekemään työtään tehokkaasti johtuen maahanmuuttajien puutteellisista tiedoista liittyen suomalaiseen terveydenhuoltoon. Lääkärien tai terveydenhoitajien tehtävä ei mielestäni ole toimia kulttuurien välisenä siltana, vaan toimittaa työtään perinteisesti hyväksi koetuilla tavoilla. Opastus maamme tavoista ja tyyleistä kuuluu maahanmuuttoviranomaisille, ei terveysasemille. Uskonto ei missään olosuhteissa saa olla osallisena ihmisten terveydessä. Täysin tuomittavana ja ehdottoman anteeksiantamattomana pidän lasten pahoinpitelyä ja hoidon laiminlyöntiä uskonnon verukkeella.

Muita säästökohteita voi olla mielekäs tietotekniikka. Kuulemani mukaan Tietoenatorin toteuttamia rikkinäisiä, hitaita, epäluotettavia ja turvattomia ratkaisuja vihataan lähes yhteen ääneen kautta terveydenhoitoalan. Jos yksi toimittaja osaa tehdä vain virheitä, on ratkaisuja haettava muualta. Oman kokemukseni mukaan järkevä tietotekniikan suunnittelu voi myös säästää. Toimittajan tekemien selvien virheiden lisäksi myös ostajan on oltava fiksu. Tietotekniikkaprojektin hallinnointi ja oikeiden kysymysten esittäminen ovat vaikeita lajeja. Samaan kokemuksen vedoten väitän, että kukaan konsultti ei ole oikea taho kertomaan miten lääkärien on tehtävä työnsä. Ensin pitää opiskella työympäristö, sitten vasta miettiä ratkaisuja.

Likaisen kapitalismin puolelta voitaisiin lainata myös aloitejärjestelmiin ideoita. Monet terveydenhuoltoalan työntekijät kritisoivat olematonta tai huonosti hoidettua aloitteiden hallintaa. Fiksutkaan ideat eivät mene perille.

Vihreys on yksi sanoja, jonka voi löytää yhä useamman puolueen, yhä useamman ehdokkaan iskulauseesta. Ehkä juuri tämän vuoksi halusin sen jättää myös pois. Vihreys ei sinänsä ole hassumpi ajatus. Paitsi että parannamme tulevien sukupolvien elintasoa, parannamme myös ilmanlaatua tässä ja nyt. Energian säästö tarkoittaa vähempiä euroja Venäjän mafian öljytilille ja julkisen liikenteen käyttö voi parhaimmillaan säästää aikaa, rahaa ja hermoja. Moni vihreä ajatus ei ole enää radikaali ja erilainen, vaan hyväksyttävä osa jokapäiväistä elämää, suunnittelua ja kehitystä.

Omia vihreitä aatoksiani olen koittanut tiivistää termiin järkivihreys. Haluan sen olevan sokean ilmastovallankumouksen sijaan fiksumpi, perustellumpi lähtökohta kehitykselle. Ei vihreys olisi noussut näin suuresti pinnalle ilman henkimaailmaa kovempia perusteita. Energian hinnannousu yksistään on riittävä peruste muunmuassa matalaenergiarakentamiselle ja energiaremonteille vanhoissa rakennuksissa. Perusautoilijan budjetin ulottumattomiin piilotettu hybriditekniikkakin voi olla linja-autolle fiksu ratkaisu. Edellä mainituissa etuna on myös kotimaisuus ja parhaimmillaan paikallinen, pahimmillaankin maamme sisäinen työllistävä vaikutus. Investoinnit ovat alussa kovia, mutta mieli kääntyy hymyksi joka kerta sähkön tai öljyn hinnan noustessa. Tällä hetkellä emme kuitenkaan ole energian suhteen lähellekään omavaraisia. Tämäkin fakta on omiaan puoltamaan kotiinpäin pelaamista. Kunnalla on mahdollisuus olla pelaamatta kvartaalitalouden pussiin ja ajatella vaikutuksia pitkässä juoksussa.

Jotkut vihreät tavoitteet eivät omaa yhtä hyviä järkiperusteita. Pahimpia ovat jatkuvaa tukea vaativat investoinnit. Jos tietty energiamuoto voi kilpailla päästökauppa huomioidenkin vain jatkuvalla tuella, se osoittaa vakavaa kestävän kehityksen puutetta. Kun rahasta tekee tiukkaa, tällaiset jatkuvat rahareiät ovat yhä vaarallisempia. Huonossa lykyssä huomaamme pelanneemme itsemme ideologiseen pussiin. Liekö tämä myös tilanne Ruotsissa, jossa pako ydinvoimasta johdattaa energiakriisiin ja etanolipolttoaineen yleistyminen yhä pahempiin saasteisiin? Riski on suuri myös liian innokkaassa kokeellisten tekniikoiden käytössä. Joskus on hyvä näyttää mallia, mutta toinen fiksu idea on katsoa vierestä, kunnes tekniikka on standardoitunut ja sen jatkuvuus voidaan taata.

Nuoremman ikäpolven edustajana haluan toki vihreämmän maailman. Se on asia, jonka valtaosa voinee kuitata aksioomana. Sen vuoksi haluankin, että kehitämme vihreitä ajatuksiamme kestävällä pohjalla. Elämällä ratkaisumallien kanssa nykytilanteessa tässä ja nyt, rakennamme hyvän mallin huomisellekin. Olkoon seassa tuotekehitystä, visiointia, uusia ajatuksia ja monipuolisuutta, mutta selkärangan on rakennuttava varmalle pohjalle. Tänä päivänä, tässä ja nyt yksi näistä varmoista pohjista on ydinvoima, etenkin kun ydinvoimatekniikka jatkaa voimakasta kehitystään. Huomenna kaikki voi olla toisin. Sinä päivänä olen etunenässä valmiina muuttamaan mielipidettäni uuden tiedon ja tekniikan edessä.

Jo ennen kuin nykyinen poliittisen monikultturismin trendi tuli markkinatermiksi valtapoliitikoille, olin puhunut pitkään kulttuuridiversiteetin puolesta. Eräs edustamani yhdistys on muun muassa tukenut kulttuuridiversiteettiä edistävää toimintaa. Moni on vetänyt yhtäläisyysmerkin näiden kahden termin välille, mutta mielestäni eroja on kuin yöllä ja päivällä. Haluaisin heittää peliin tulkintojani etenkin minulle tutummasta sanasta, jonka kannattajaksi myöskin lukeudun.

Kulttuuridiversiteetti on ennen kaikkea tietoa ja mahdollisuuksia. Se on mahdollisuus nähdä lähellä pieniä palasia toisesta kulttuurista, oli kyseessä sitten uusi maa tai uusi harrastus. Se on ideoiden lainaamista muualta, se on vaihtoehdon tuomista omaan elämään. Se näkyy vaikkapa kreikkalaisena ravintolana tai japanilaisen populaarikulttuurin harrastusyhdistyksenä. Se on osa monipuolista kirjahyllyä tai pala värikästä levykauppaa. Läheisiksi ystäviksi kulttuuridiversiteetti voi laskea avoimuuden ja ymmärryksen, kuten myös luovuuden, ajattelun ja kenties tärkeimpänä uteliaisuuden.

Kulttuuridiversiteetti ei sen sijaan ole pakottamista tai omasta luopumista. Se ei ole uusia lakeja eikä nöyristelyä vaihtoehdon edessä. Se ei ole pala pois elämästämme tai vanhoista valinnoistamme, ainoastaan lisää uusia vaihtoehtoja rinnalle. Se ei ole kallis valtiollinen projekti, vaan satoja yrityksiä, yhdistyksiä ja yhteisöjä toteuttamassa itseään. Se on usein itsehoitoista, ajoittain pieniä tukia saavaa toimintaa. Valtaosa siitä toteutuu valtion tai kunnan budjetin linjauksista riippumatta. Ajoin se voi myös olla sillanrakentajan roolissa erilaisten ihmisten ja valtioiden kohtaamisessa. Se on New Yorkin filharmonia Pjongjangissa tai Kiina-viikot Savonlinnan oopperajuhlilla.

Kulttuuridiversiteetin vihollisista pahin on sensuuri eri muodoissaan. Se voi olla poliittista tiedon sensurointia, lainsäädännöllisiä esteitä vaikkapa maahantuonnin tiellä, ennakkoluuloja, väärinymmärryksiä tai tiedon puutetta. Se toimii myös parhaiten ruohonjuuritason ehdoilla – ehkäpä lainaammekin toisen maan tapoja vain osittain ja sekotamme rinnalle omia ajatuksiamme. Kenties yhden maan harrastus näyttää täällä kovin toisenlaiselta kuin lähdemaassa. Absoluuttinen korrektius ei mahdu samaan petiin kulttuuridiversiteetin kanssa, paitsi kenties akateemisen tutkimuksen ajaksi. Perimmäinen tarkoitus on kuitenkin elämän rikastaminen jokaisen omilla ehdoilla. Siihen lopputulokseen ei virkamieskielellä päästä.

Kulttuuridiversiteetissä on kyse mahdollisuudesta saada tietoa eri tavoista tehdä asioita. Oli kyseessä sitten uusi harrastus, uusi ruokalaji tai uusi sisustusmalli, se voi tarjota uusia ajatuksia. Se on uusia valikoimia niin henkiselle kuin fyysisellekin pääomalle, tarjonnan lisäystä ja ideoinnin rikastamista. Sitä on aina ympärillämme, valmiina rikastamaan elämäämme jos niin haluamme. Se on myös passiivinen, eikä se tunge kenenkään elämään väkisin. Se on tie elämyksiin ja pettymyksiin, joiden tie vie yhä parempaan ymmärrykseen paitsi muusta maailmasta, myös itsestämme.

Monikultturismi ei mielestäni kuulu samaan junaan. Nykypäivän poliittinen monikultturismi on väkinäistämistä, tosiasioiden välttelyä ja pallon pakottamista kuution paikkaan. Se on kallista, vaikeaa eikä siitä ole juuri hyviä kokemuksia meiltä tai muualta. Se on usein pelolla ja visioilla läpi ajettua hosumista, jonka kärsijöitä ovat paitsi perisuomalaiset, mutta ennen kaikkea myös maahanmuuttajat. Se on vanhan viisauden unohtamista yhteiskunnallisen utopian nimissä. Se on hyvä idea, kuten kommunismikin, mutta ei ihmiselle sopivaa käytännössä. Ennen kaikkea se on mielestäni täysin tarpeeton visiointileikki, jos ainoa tavoitteemme on toivottaa ympäri maailman työntekijät tervetulleeksi Suomeen.

Minä nautin kadusta, jonka varrella olevat ravintolat kertovat eri maiden gastronomisista perinteistä. Minä iloitsen lehtipisteen värikkyydestä ja koen ilolla monenmoiset harrastustapahtumat. Nautin nähdessäni uudet tanssit ja lumoavat maalaukset, iloitsen kuullessani ihmeellisen musiikin. Se kaikki on ympärilläni, kun vain nopeasti katson mitä tässäkin kaupungissa tapahtuu. Se on siellä minua varten, jos niin haluan. Ja jos päätän sitä vierastaa, se minulle aina sallitaan.